 |
| Kuva: Julia Meltoranta |
Olen saanut muutamaan otteeseen pyyntöjä kirjoittaa lasten harrastuksista ja olen niistä aika ajoin kirjoittanutkin. Taas on se aika vuodesta, kun perheissä valitaan ehkä uusia harrastuksia ja rakennetaan palettia kasaan siitä, kuka tekee, mitä tekee ja koska.
Perheet ovat tosi erilaisia ja tiedän, että meidän aikataulut ja lasten harrastaminen saavat toiset pyörittelemään päätään, toiset silmiään. Arjen voi sitten jakaa siellä jumppasalin käytävillä ja koris- tai futiskentän laidalla muiden samassa jamassa olevien vanhempian kanssa ;).
Meillä kolme vanhinta harrastavat telinevoimistelua. Ellen on puolisen vuotta ollut alkeiskilparyhmässä, Emil aloittaa nyt alkeiskilparyhmän jälkeen kilparyhmässä ja Ida on kilpaillut pari vuotta. Harjoitusmäärät ovat hurjat varsinkin Idalla, 15-16 h/vk. Emilillä ja Ellenillä molemmilla tulee olemaan kolmet kahden tunnin treenit viikossa. Lajit ja harjoitusmäärät ovat hyvin erilaisia, trendi tuntuu kuitenkin olevan, että monessa lajissa jo pienet treenaavat ainakin kaksi kertaa viikossa. Idan harrastuskalenteriin koitamme saada urheilun vastapainoksi partion, joka on ihanan joustavaa. Tosin kuin jumpassa, partiossa ollaan iloisia siitä, kun edes joskus ilmestyy paikalle. Emilillä jumpan ohella on ollut jalkapallo, jossa joukkue ei ehkä ole toiminut ihan niin, kuin me toivoisimme. Siitä syystä Emil on käynyt muutaman kerran koripallossa ja on tykännyt tosi paljon. Koriksesta jäi myös heti positiivinen maku, kun siellä ymmärrettiin jumppatreenit koriksen ohella ja osittainen päällekkäisiyys. Emil on myös innostunut partiosta ja koitamme sen saada hänenkin viikkoonsa mahtumaan. Vaikka voimistelu onkin "pakollista" siten että treeneissä on käytävä, en koe sitä ahdistavana ja ymmärrän sen hyvin. Toki on vaihtoehtona siirtyä vähemmän treenaavaan ryhmään ja ottaa iisimmin.
Mikä on sopiva aloitusikä? Riippuu lajista, seurasta ja tavotteista. Meillä lapset ovat aloittaneet 2-4 vuotiaina, mutta seurassa löytyy aloittelojoiden ryhmä myös aikuisille. Tyttöjen "pitäisi" pääsääntöisesti aloittaa vähän nuorempana, varsinkin taitolajit. Monipuolisuus on mielestäni aina plussaa ja kaksi tai kolme eri lajia kerran viikossa on oivallinen valinta. Näistä voi sitten myöhemmin valita mieluisan.
Koen, että meillä harrastetaan sekä lasten että aikuisten ehdoilla. Toivon, että jokaisella lapsella olisi joku liikuntaharrastus, mutta mikään pakko ei ole harrastaa joka päivä eikä tietenkään kilpailla. Lapset on pienenä viety jumppasalille, joten en voi väittää heidän itse valinneen jumppaharrastustaan, mutta myöhemmin heille on kyllä tehty selväksi, että lajinvaihto on tietysti mahdollista :). Treeni on kovaa ja sitä on paljon, ilman omaa halua se olisi mahdotonta, pakottamalla ei onnistu.
Välillä tulee vaikeita hetkiä, ja vaihtoehdot harrastuksen suhteen ovat tapetilla. Nämä ovat varmasti asioita joita pohditaan muissakin perheissä. Valmentajan kanssa keskustelu usein auttaa. Itse ajattelen, että mikäli harrastukseen lähteminen on toistuvasti hankalaa, kannattaa asioista keskustella. Hyvä systeemi on ainakin se, että sovitaan lapsen kanssa esim. kuukauden koeaika, joka vielä käydään ja tsempataan. Jos senkin jälkeen tuntuu kurjalta, sitten mietitään vaihtoehtoja. Kaikista tuntuu välillä kurjalta, mutta haluan opettaa lapsille myös sen, että vähän pitää tsempata.
Usein tuntuu käyvän niin, että vanhemmat eivät tieten tahtoen vie lastaan harrastukseen, jotta tämä alkaisi kilpailla, usein kilpaurheilu valitsee lapsen ja siinä kohtaa sitten mietitään, halutaanko siihen lähteä mukaan. Sen jälkeen sitten onkin myöhäistä - perua siis ;). Monesti olen miettinyt, että vähempikin treenaaminen riittäisi, mutta kun lapsi on motivoitunut ja kunnianhimoinen, en mielestäni voi sitä enää rajoittaa. Nyt olen tuon kolmen K:n koukussa, kuskaan, kustannan ja kannustan - parhaan kykyni mukaan. Tämä on tämä aika eikä se ikuisuuksiin kestä.
 |
| Kuva: Julia Meltoranta |
 |
| Kuva: Julia Meltoranta |
Kävimme juuri Idan valmentajan kanssa keskustelua siitä, kuika paljon voimistelu (kuten mikä muu harrastus tahansa) antaa lapsille. Paljosta joutuu luopumaan eikä aina ole ihan helppoa, mutta se on myös palkitsevaa ja uskon, että urheilusta saa terveellisen elämäntavan lisäksi monia muita hyviä eväitä elämään.
Entä sitten koulu? Tässä asiassa suutarin lasten kengät ovat melko ehjät, eli koulu menee meillä ykkösenä. Läksyt hoidetaan ja unta pitää riittää niin, että koulussa ollaan pirteinä. Aika ajoin olen tätä Idan opettajalta tiedustellut ja hän on vakuuttanut, että koulu sujuu paremmin kuin hyvin. Idan koulussa on myös mahdollisiin treenipoissaoloihin suhtauduttu myönteisesti. Tässäkin on koulukohtaisia eroja ja asioista voi keskustella, itse kuitenkin ehkä kunnioittasin koulun ja opettajan näkemyksiä. Ida ja Emil ovat toki vielä pieniä koululaisia ja aika näyttää, mihin suuntaan homma kääntyy, toistaiseksi on mennyt erinomaisesti. Omasta kokemuksestani voin myös sanoa, että urheilijat usein hoitavat koulunsa tosi tunnollisesti.
 |
| Kuva: Julia Meltoranta |
Voittajan on helppo hymyillä ja silloin on helppoa olla myös äiti. Epäonnistumisen hetkinä - oli se sitten treeneissä tai kisoissa on välillä vaikea löytää oikeita sanoja. Alan kuitenkin olla jo aika hyvä ;).
Lapset on luotu liikkumaan, ei estetä heitä siinä. Liikaa ei voi myöskään korostaa sitä, että kaikkien ei tarvitse harrastaa seurassa, pihalla, metsässä, puistossa ja monessa muussakin paikassa voi liikkua ilman ohjattua toimintaa.
Osan kuvista on ottanut
