Motivaatiometallia

Viikonloppuna kilpailtiin tyttöjen kotisalilla telinevoimistelun JunnyGym-kilpailut. JunnuGym on joukkuekilpailu suomalaisten seurojen välisestä mestaruudesta. Joukkueessa voi maksimissaan olla 16 tyttöä, yhden telineen (telineinä puomi, permanto, hyppy ja (eritaso)nojapuut) suorittaa neljä tyttöä ja kolmen parhaan pisteet lasketaan yhteistulokseen. Ida kilpaili vielä C-luokan joukkueessa yhdessä kuuden muun tytön kanssa, ja hänellä telineinä olivat hyppy ja permanto. Kehitystä vuoden takaiseen on selkeästi tapahtunut ja esimerkiksi hypyt Idalla aukeavat jo hienosti. Samoin puomilla on tullut hurjasti varmuutta lisää, vaikka puomia ei neiti tällä kertaa tehnytkään. 

Tyttöjen seura pärjäsi hienosti ja kaikissa "pikkuluokissa", kilpalinjan B-, C- ja D-luokassa. Ahkera treenaaminen palkittiin motivaatiometallilla, kuten ystäväni asian osuvasti ilmaisi. Tästä on hyvä jatkaa kevään kisakauteen ja uuteen kilpailuluokkaan.

... äidinkin ahkera nutturatreeni palkittiin

 ja tällä kertaa siitä tuli jo varsin edustuskelponen ;)

KKK = Kuskaa, kustanna, kannusta

Kuva: Julia Meltoranta

Olen saanut muutamaan otteeseen pyyntöjä kirjoittaa lasten harrastuksista ja olen niistä aika ajoin kirjoittanutkin. Taas on se aika vuodesta, kun perheissä valitaan ehkä uusia harrastuksia ja rakennetaan palettia kasaan siitä, kuka tekee, mitä tekee ja koska. 

Perheet ovat tosi erilaisia ja tiedän, että meidän aikataulut ja lasten harrastaminen saavat toiset pyörittelemään päätään, toiset silmiään. Arjen voi sitten jakaa siellä jumppasalin käytävillä ja koris- tai futiskentän laidalla muiden samassa jamassa olevien vanhempian kanssa ;).

Meillä kolme vanhinta harrastavat telinevoimistelua. Ellen on puolisen vuotta ollut alkeiskilparyhmässä, Emil aloittaa nyt alkeiskilparyhmän jälkeen kilparyhmässä ja Ida on kilpaillut pari vuotta. Harjoitusmäärät ovat hurjat varsinkin Idalla, 15-16 h/vk. Emilillä ja Ellenillä molemmilla tulee olemaan kolmet kahden tunnin treenit viikossa. Lajit ja harjoitusmäärät ovat hyvin erilaisia, trendi tuntuu kuitenkin olevan, että monessa lajissa jo pienet treenaavat ainakin kaksi kertaa viikossa. Idan harrastuskalenteriin koitamme saada urheilun vastapainoksi partion, joka on ihanan joustavaa. Tosin kuin jumpassa, partiossa ollaan iloisia siitä, kun edes joskus ilmestyy paikalle. Emilillä jumpan ohella on ollut jalkapallo, jossa joukkue ei ehkä ole toiminut ihan niin, kuin me toivoisimme. Siitä syystä Emil on käynyt muutaman kerran koripallossa ja on tykännyt tosi paljon. Koriksesta jäi myös heti positiivinen maku, kun siellä ymmärrettiin jumppatreenit koriksen ohella ja osittainen päällekkäisiyys. Emil on myös innostunut partiosta ja koitamme sen saada hänenkin viikkoonsa mahtumaan. Vaikka voimistelu onkin "pakollista" siten että treeneissä on käytävä, en koe sitä ahdistavana ja ymmärrän sen hyvin. Toki on vaihtoehtona siirtyä vähemmän treenaavaan ryhmään ja ottaa iisimmin.

Mikä on sopiva aloitusikä? Riippuu lajista, seurasta ja tavotteista. Meillä lapset ovat aloittaneet 2-4 vuotiaina, mutta seurassa löytyy aloittelojoiden ryhmä myös aikuisille. Tyttöjen "pitäisi" pääsääntöisesti aloittaa vähän nuorempana, varsinkin taitolajit. Monipuolisuus on mielestäni aina plussaa ja kaksi tai kolme eri lajia kerran viikossa on oivallinen valinta. Näistä voi sitten myöhemmin valita mieluisan.

Koen, että meillä harrastetaan sekä lasten että aikuisten ehdoilla. Toivon, että jokaisella lapsella olisi joku liikuntaharrastus, mutta mikään pakko ei ole harrastaa joka päivä eikä tietenkään kilpailla. Lapset on pienenä viety jumppasalille, joten en voi väittää heidän itse valinneen jumppaharrastustaan, mutta myöhemmin heille on kyllä tehty selväksi, että lajinvaihto on tietysti mahdollista :). Treeni on kovaa ja sitä on paljon, ilman omaa halua se olisi mahdotonta, pakottamalla ei onnistu.

Välillä tulee vaikeita hetkiä, ja vaihtoehdot harrastuksen suhteen ovat tapetilla. Nämä ovat varmasti asioita joita pohditaan muissakin perheissä. Valmentajan kanssa keskustelu usein auttaa. Itse ajattelen, että mikäli harrastukseen lähteminen on toistuvasti hankalaa, kannattaa asioista keskustella. Hyvä systeemi on ainakin se, että sovitaan lapsen kanssa esim. kuukauden koeaika,  joka vielä käydään ja tsempataan. Jos senkin jälkeen tuntuu kurjalta, sitten mietitään vaihtoehtoja. Kaikista tuntuu välillä kurjalta, mutta haluan opettaa lapsille myös sen, että vähän pitää tsempata. 

Usein tuntuu käyvän niin, että vanhemmat eivät tieten tahtoen vie lastaan harrastukseen, jotta tämä alkaisi kilpailla, usein kilpaurheilu valitsee lapsen ja siinä kohtaa sitten mietitään, halutaanko siihen lähteä mukaan. Sen jälkeen sitten onkin myöhäistä - perua siis ;). Monesti olen miettinyt, että vähempikin treenaaminen riittäisi, mutta kun lapsi on motivoitunut ja kunnianhimoinen, en mielestäni voi sitä enää rajoittaa. Nyt olen tuon kolmen K:n koukussa, kuskaan, kustannan ja kannustan - parhaan kykyni mukaan. Tämä on tämä aika eikä se ikuisuuksiin kestä. 

Kuva: Julia Meltoranta

Kuva: Julia Meltoranta

Kävimme juuri Idan valmentajan kanssa keskustelua siitä, kuika paljon voimistelu (kuten mikä muu harrastus tahansa) antaa lapsille. Paljosta joutuu luopumaan eikä aina ole ihan helppoa, mutta se on myös palkitsevaa ja uskon, että urheilusta saa terveellisen elämäntavan lisäksi monia muita hyviä eväitä elämään.

Entä sitten koulu? Tässä asiassa suutarin lasten kengät ovat melko ehjät, eli koulu menee meillä ykkösenä. Läksyt hoidetaan ja unta pitää riittää niin, että koulussa ollaan pirteinä. Aika ajoin olen tätä Idan opettajalta tiedustellut ja hän on vakuuttanut, että koulu sujuu paremmin kuin hyvin. Idan koulussa on myös mahdollisiin treenipoissaoloihin suhtauduttu myönteisesti. Tässäkin on koulukohtaisia eroja ja asioista voi keskustella, itse kuitenkin ehkä kunnioittasin koulun ja opettajan näkemyksiä. Ida ja Emil ovat toki vielä pieniä koululaisia ja aika näyttää, mihin suuntaan homma kääntyy, toistaiseksi on mennyt erinomaisesti. Omasta kokemuksestani voin myös sanoa, että urheilijat usein hoitavat koulunsa tosi tunnollisesti.

Kuva: Julia Meltoranta

Voittajan on helppo hymyillä ja silloin on helppoa olla myös äiti. Epäonnistumisen hetkinä - oli se sitten treeneissä tai kisoissa on välillä vaikea löytää oikeita sanoja. Alan kuitenkin olla jo aika hyvä ;).

Lapset on luotu liikkumaan, ei estetä heitä siinä. Liikaa ei voi myöskään korostaa sitä, että kaikkien ei tarvitse harrastaa seurassa, pihalla, metsässä, puistossa ja monessa muussakin paikassa voi liikkua ilman ohjattua toimintaa.

Osan kuvista on ottanut

taitava Julia Meltoranta
www.voimistelukuva.com

Vauva-arkea

Wiuuh ja voih, mitä suhaamista meidän meno on ollut. Kyselin, jaksatteko lukea vauvajuttuja - mutta en ole niitä ehtinyt kirjoittaa. Nyt toivotaan, että pikkumies ottaa normaalit aamu-unensa, siinä tapauksessa aikaa pitäisi olla reilusti :).

Fakta ainakin meidän perheessä näyttäisi olevan, että vauva-arki ykkösen kanssa on täysin erilaista kuin näiden myöhemmin saapuneiden. Hyvä niin ja niin pitää mielestäni ollakin. Ekan kanssa voi rauhassa harjoitella, näiden muiden kanssa yritetään rauhoittua kun sopiva hetki siihen tulee. 

On ihanaa, kun sisarukset ovat jo omatoimisia. Toki kaipaavat paljon apua ja läheisyyttä, mutta pystyvät tarvittaessa odottamaan. Kaikki ovat olleet myös tosi isona apuna ja innoissaan auttamassa kaikessa vauvanhoitoon liittyvässä. Ei ole väliä, pitääkö viedä kakkavaippa, hakea äidille vettä tai pitää pikkuveljeä sylissä, kaikki on hoitunut mukisematta ja suurella innolla. Välillä hoitovuoroista myös tapellaan.

Meillä arki sujuu isompien aikataulun mukaan. Koululaiset ovat tietysti koulussa ja Ellen käy leikkikoulussa aamupäivisin klo 9-12. Kuten jossain edellisessä postauksessa mainitsin, olen taas opetellut käyttämään bussia. Kärrylenkki leikkikouluun Elleniä hakemaan ja bussilla takaisin tai päinvastoin on jo muutaman kerran toteutunut ja toivon, että saan sen "vakkari-ohjelmaani". Nautin siitä, että pääsen myös usein koululaisia koululle vastaan (ja nautin myös siitä, olen toivottu hakija, tiedän ettei se varmaankaan jatku pitkään ;). Iltapäivisin olemmekin sitten Noelin kanssa harkkataksina. Idan harkat alkavat usein jo kolmelta ja muilla vähän myöhemmin - siinä menee mukavasti koko iltapäivä ja usein palaudumme vasta illalla. Toki välillä käymme kotona. Keskeneräinen remotti aiheuttaa juuri tuohon iltaan haasteita - toki meillä on kaksi aikuista perheessä lapsia varten, mutta olen koittanut järjestää meistä remonttitaitoisemmalle aikaa tehdä niitä hommia töiden jälkeen. No, tilanne toivottavasti pian sen suhteen helpottaa.

On pikkuinen toki muuttanutkin arkeani. En muista koska olen istunut niin paljon telkkarin ääressä kuin Noelin syntymän jälkeen (luultavasti en viimeiseen neljään vuoteen, koska hämmästelen ja kiukkuilen jatkuvasti siitä uusintojen määrää joka telkkarista tulee). Nautin siitäkin, kun voin rauhassa syöttää sohvalla - kun muutakaan ei oikein voi tehdä. Jotkut pakolliset asiat toki sujuvat samaan aikaan, mutta yritän tietysti rauhoittaa nuo ruokailuhetket toistaiseksi vain meidän kahden välisiksi.

Näyttäisi siltä, että meille on tullut Emilin lisäksi toinenkin langanlaiha höyhensarjalainen. Viime viikolla kävimme muutamaa päivää vajaa kaksiviikoisena neuvolassa, eikä paino ollut lähelläkään syntymäpainoa. Eilinen neuvola onneksi paljasti tilanteen korjaantuneen ja massakauden aloitetun kuten olin aavistellutkin, mutta edelleen ollaan kyllä reilusti miinuskäyrillä - vaikka onneksi jo syntymäpainossa. Neuvolantäti ei ollut asiasta onneksi mitenkään huolissaan, käyriä on kuulemma tässä vaiheessa turha tuijottaa, tärkeintä on, että painoa tulee. Niin hurjaa kun se onkin, niin se aivan pienin rääpälevaihe alkaa olla taakse jäänyttä ja saamme pian laittaa jo ihan pienimmät vaatteetkin syrjään. 

Meillä kaikki lapset ovat olleet tosi huonoja yönukkujia (tai kovia tissittelemään) ensimmäiset puoli vuotta. Mitään rytmiä ei Noelilla vielä ole - tai no, tähän asti on melkein menty syö-nukkuu-syö-nukkuu-rytmillä. Parina viime päivänä on ollut muutamia pidempiä hereilläolojaksoja ja yksi niistä sijoittuu mukavasti alkuyöhön - joka on tällaiselle iltatorkulle aamuihmiselle ihan painajaismaista. Pitänee kaiketi koittaa muuttaa hiukan omaa rytmiä - ja asennetta sen nukkumaanmenon suhteen, jos sama näyttää jatkuvan. Kylvystä on muodostunut hitti, pitää sen avulla vielä koittaa enemmän tainnuttaa pikkumies yöpuulle. Onneksi toisaalta yöllä nukutaan 3-4h putkeen - se vähän helpottaa verrattuna vaikka Idaan, joka söi joka toinen tunti :). Nyt kun nuo hereilläolojaksot ovat pidentyneet, kalastellaan ja odotellaan niitä ensimmäisiä ihania hymyjä. Tahattomia sellaisia - mutta aivan hurmaavia on meille jo väläyteltykin.

Ekat jumppakisatkin on pikkumies jos ehtinyt nähdä. Viikonloppuna kisattiin kotihallissa JunnuGym -telinevoimistelun joukkuekisat. Tytöt voimistelivat hienosti hopealle, vain reilun puolen pisteen päähän kultamitalista (joka on aika vähän kun kokonaispisteet ovat yli sadassa).

Lasten harrastukset

Kesä on vierähtänyt niin, ettei juuri täällä blogimaailmassa ole tullut pyörittyä. Selailemassa olen käynyt ja muutaman kommentin ehtinyt jättää mutta en paljon muuta. Meillä yläkerran remppa on loppusuoralla ja sekin tietysti niellyt aikaa, siitä lisää lähiaikoina.

Ida lähti eilen jumppaleirille ja me Emilin ja Ellenin kanssa suuntasimme vapaina kaikista harkkakuskauksista pariksi päiväksi mökille. 

Keväällä jo sain pyynnön kirjoittaa lasten harrastuksista. Olen niistä aikaisemminkin kirjoitellut ja mielelläni kirjoitan lisää. Nyt lienee taas hyvä hetki, pian on elokuu ja aika kenties aloittaa uusia harrastuksia - niin lasten kuin meidän aikuistenkin ;). Nämä harrastusasiat jakavat kovasti mielipiteitä ja omieni kanssa olen usein normaalissa kahvipöytäkeskustelussa mieluummin hiljaa. Meillä on ajauduttu siihen, että harrastuksia on melko paljon ja monena iltana viikossa, mikä aiheuttaa tiettyä haastetta taas kohta alkavaan arkeen. Kaupassa ja lenkillä käydään yleensä silloin, kun lapset ovat treeneissä.

Ellen käy jumpassa kahdesti viikossa, ja nämä osuvat väkisinkin usein yksiin ainakin Idan, usein myös Emilin jumppatreenien kanssa. Emil telinejumppaa kahdesti viikossa ja pelaa jalkapalloa 2-3 kertaa viikossa. Syksyllä toiveissa olisi herralla itsellään partion aloittaminen. Ida treenaa telinevoimistelua 5 kertaa viikossa ja käy kerran viikossa partiossa. lisäksi neiti on innostunut jalkapallosta ja kävi treeneissä muutaman kerran keväällä. Sen rentous tuntuu olevan voimistelulle hyvää vastapainoa, samoin kuin partio. Ida haluaisi myös jatkaa kerran aloitettua pianonsoittoa, mutta se on toistaiseksi ollut jäissä. Mutta siis telinevoimistlu vie meidän lasten arjesta ison osan ja lisäksi futiskaudella hurrataan ja kannustetaan kentän reunalla.

Idan treenit ajoittuvat ainakin muutaman kerran viikossa tyttöjen lukkareista riippuen alkuiltapäivään, mikä on ihan joistava juttu. Jaksaminen ja mieliala ovat aivan eri luokkaa kuin kahdeksalta loppuvissa treeneissä. Samoin yhdet treenit ovat yleensä lauantaiaamupäivällä eli arki-illoista jää kyllä vapaata. Telinevoimistelu lajina - kuten muutkin taitolajit vaatii paljon harjoittelua, mutta 11h viikkotuntimäärä ekaluokkalaiselle tuntuu kyllä välillä hurjalta.

Idalta tietysti aina kysellään, onko jumppa kivaa ja miten jaksat. Neidin itsensä mukaan on kivaa mutta välillä raskasta tai tosi raskasta. Ja onhan se sivusta seurattunakin - vaikka pidän itseäni kohtuukuntoisena, en tiedä pysyisinkö tyttöjen kuntopiirissä mukana ja puhtaat linkkarit ja muutama muukin kehonhalintaa ja tiettyä lihasvoimaa vaativa liike jäisivät varmasti tekemättä. Valmentajat perustelevat suurta treenimäärää sillä, että liikkeet vain on opittava nuorena (ja kevyenä kun tyttöjä voi vielä kieputella valmentajien toimesta miten sattuu..) ja toisaalta liikkeitä ei pysty tekemään puhtaasti ja turvallisesti mikäli fyysiset edellytykset eivät ole kohdallaan. 

Harrastus sinänsä ei vaadi vanhemmilta kauheasti - toki sitoutumista kuskaamiseen ja maksamiseen :). Itse koen kuitenkin sen olevan melkoista henkistä tasapainoilua tukemisen ja tsemppaamisen välillä ja hereilläoloa lapsen henkiseen hyvinvointiin. Koska Idan kanssa ollaan puhuttu lajin rankkuudesta paljon hän tietää, että mikään pakko ei ole jatkaa. Nuoren neidin elämässä tulee kuitenkin hetkiä, jolloin treenien jälkeen itkettää ja kiukuttaa. Joskus se saattaa jatkua pidempäänkin ja silloin aina vanhempana koen niitä vaikeimpia hetkiä sen suhteen, missä kulkee tsemppaamisen raja ja milloin toisaalta pitää osata sanoa että nyt lepoa ja jotain ihan muuta. Pakottaa siis en halua, tsempata kylläkin. Ja kuten kaikessa muussakin elämässä, haluan opettaa sen että ihan ensimmäisestä tai toisestakaan vastoinkäymisesä ei pidä lyödä hanskoja tiskiin.

Kaverit ovat tietysti iso osa kivaa harrastamista ja parhaat kaverit löytyvät luonnollisesti siitä omasta treeniryhmästä. Ida ehtii mielestäni hyvin tavata myös esim. luokkakavereita, joten ei ole täysin outsider muissa porukoissa - niinkin voisin kuvitella että helposti käy ja se taas aiheuttaa ehkä ongelmia sosiaalisissa suhteissa, eikä niin pidä harrastuksen kustannuksella mielestäni tapahtua. Kaverit ovat toisaalta myös ne, jotka valmentajan lisäksi aiheuttavat draamaa harkoissa; tiedättehän kun kahdekanvuotiaan paras kaveri ei kehu ja iloitse riittävästi mukana toisen onnistumisista, miten se ottaa päähä ;). Niin paljon, että siitä saa murhetta ainakin pariksi päiväksi :). Mutta siis hyvillä kavereilla on luonnollisesti suuri merkitys motivaatioon ja mielialaan ja tämä pätee varmasti moneen lapseen ja lajiin. Ida on ryhmänsä nuorin ja sitä kautta vähiten treenannein. Välillä sekin tuntuu raskaalta, että neiti joutuu tsemppaamaan hurjasti koko ajan. Erot toki eivät ole ikävuosissa kuin vuoden tai kahden luokkaa ja taidollisestikin tasoittuvat koko ajan.

Meillä kaikki lapset ovat käsittämttömän erilaisia ja pohdin usein, mikä laji ja harrastus sopii kenellekin. Siis ihan huvikseni - lapset valitsevat ajautuvat harrastuksiinsa itse. Usein todella hämmästelen Idan treenimotivaatiota ja pitkäpinnaisuutta - onko tuo mun lapsi?!. Toisaalta olen ollut tyttäreni suhteen kovin väärässä useasti viimeisen vuoden aikana. Keskustelin opettajan kanssa ihan vakavasti siitä, että olen huolissani tytön sosiaalisista taidoista, onko hän luokassa se päällepäsmäri. Opettaja yritti huonoin tuloksin vakuutella minua, että kaikki vaikuttaisi olevan kunnossa. En uskonut ennenkuin Ida keväällä äänestettiin oppilaiden toimesta luokan reiluimmaksi kaveriksi. Olin myös sitä mieltä, ettei neiti osaa juosta. Tämänkin teorian hän ainakin osittain kumosi olemalla luokkansa nopein. En enää ota juurikaan kantaa hänen kykyihinsä ;). Mutta en siis osaa sanoa, vaativatko nämä taitolajit jotenkin erityistä persoonaa ja toisaalta jumpparyhmän sisälläkin on paljon eroja. Vahvuutensa ja heikkoutensa kaikilla.

Postauksen kuvat ovat kevään kisoista, joissa tytöt voittivat joukkueena kilpalinjan C-luokan kultaa ja ryhmän tytöistä kaksi oli lisäksi henkilökohtaisilla mitaleilla. Uskaltaisinkin väittää, että tytöt ovat ikäluokkansa parhaimmistoa Suomessa, vaikka yksi kova seura näistä kisoista puuttuikin. Treeni on siis vaikkakin kovaa myös määrätietoista ja tuloksellista ja sitä kautta palkitsevaa. Ja vaikka joistakin asioista joutuu luopumaan jos tosissaan jotain harrastaa, uskon että tällaisesta urheiluharjoitelusta on elämässä muutakin kuin fyysistä hyötyä. 

Siihen, mikä on sopiva harrastusmäärä lapselle viikossa en todella halua ottaa mitään kantaa - muuta kuin että siihen löytyy varmasti yhtä monta vastausta kuin on lastakin. Samoin mihinkään lajivalintoihin on mielestäni mahdotonta antaa mitään yleispäteviä ohjeita ja usein tuntuu, että lapset seuraavat vanhempiensa jalanjälkiä näissäkin asioissa. Itse arvostan myös niiden perheiden valintoja kovasti, joissa lapsille riittää 0-2 harrastuskertaa viikossa ja perheessä panostetaan muuhun yhdessäoloon.

Lasten liikkumisesta minulla sen sijaan on vakaa mielipide; liikkua pitää ja mahdollisuus monipuoliseen liikkumiseen pitää tarjota lapselle. Kilpaurheilu ei ole kaikkia varten, mutta kaikkien kroppa tarvitsee monipuolista liikuntaa ja uusia haasteita. Isokaan lapsi ei tarvitse ohjattua liikuntaharrastusta, mutta ihan pelkkään nenän ulospistämiseen en lasten liikunnan osalta tyytyisi, vaan kannustaisin lasta hyppimään, pomppimaan, juoksemaan, kiipeämään, pyöräilemään, uimaan, pelaamaan... Meillä tätä monipuolisusasiaa koitettaan hoitaa päivittäisellä ulkoilulla. Pääsen melko helpolla siitä, riittää kun laittaa lapset ovesta ulos, sen jälkeen ne liikkuvat. Lisäksi yritämme kesäisin pyöräillä ja uida porukalla ja talvisin pulkkailemme, luistelemme ja hiihdämme. Onnistuu melko hyvin :). Ja osaamme myös chillailla. Helposti ;).