Kesä on vierähtänyt niin, ettei juuri täällä blogimaailmassa ole tullut pyörittyä. Selailemassa olen käynyt ja muutaman kommentin ehtinyt jättää mutta en paljon muuta. Meillä yläkerran remppa on loppusuoralla ja sekin tietysti niellyt aikaa, siitä lisää lähiaikoina.
Ida lähti eilen jumppaleirille ja me Emilin ja Ellenin kanssa suuntasimme vapaina kaikista harkkakuskauksista pariksi päiväksi mökille.
Keväällä jo sain pyynnön kirjoittaa lasten harrastuksista. Olen niistä aikaisemminkin kirjoitellut ja mielelläni kirjoitan lisää. Nyt lienee taas hyvä hetki, pian on elokuu ja aika kenties aloittaa uusia harrastuksia - niin lasten kuin meidän aikuistenkin ;). Nämä harrastusasiat jakavat kovasti mielipiteitä ja omieni kanssa olen usein normaalissa kahvipöytäkeskustelussa mieluummin hiljaa. Meillä on ajauduttu siihen, että harrastuksia on melko paljon ja monena iltana viikossa, mikä aiheuttaa tiettyä haastetta taas kohta alkavaan arkeen. Kaupassa ja lenkillä käydään yleensä silloin, kun lapset ovat treeneissä.
Ellen käy jumpassa kahdesti viikossa, ja nämä osuvat väkisinkin usein yksiin ainakin Idan, usein myös Emilin jumppatreenien kanssa. Emil telinejumppaa kahdesti viikossa ja pelaa jalkapalloa 2-3 kertaa viikossa. Syksyllä toiveissa olisi herralla itsellään partion aloittaminen. Ida treenaa telinevoimistelua 5 kertaa viikossa ja käy kerran viikossa partiossa. lisäksi neiti on innostunut jalkapallosta ja kävi treeneissä muutaman kerran keväällä. Sen rentous tuntuu olevan voimistelulle hyvää vastapainoa, samoin kuin partio. Ida haluaisi myös jatkaa kerran aloitettua pianonsoittoa, mutta se on toistaiseksi ollut jäissä. Mutta siis telinevoimistlu vie meidän lasten arjesta ison osan ja lisäksi futiskaudella hurrataan ja kannustetaan kentän reunalla.
Idan treenit ajoittuvat ainakin muutaman kerran viikossa tyttöjen lukkareista riippuen alkuiltapäivään, mikä on ihan joistava juttu. Jaksaminen ja mieliala ovat aivan eri luokkaa kuin kahdeksalta loppuvissa treeneissä. Samoin yhdet treenit ovat yleensä lauantaiaamupäivällä eli arki-illoista jää kyllä vapaata. Telinevoimistelu lajina - kuten muutkin taitolajit vaatii paljon harjoittelua, mutta 11h viikkotuntimäärä ekaluokkalaiselle tuntuu kyllä välillä hurjalta.
Idalta tietysti aina kysellään, onko jumppa kivaa ja miten jaksat. Neidin itsensä mukaan on kivaa mutta välillä raskasta tai tosi raskasta. Ja onhan se sivusta seurattunakin - vaikka pidän itseäni kohtuukuntoisena, en tiedä pysyisinkö tyttöjen kuntopiirissä mukana ja puhtaat linkkarit ja muutama muukin kehonhalintaa ja tiettyä lihasvoimaa vaativa liike jäisivät varmasti tekemättä. Valmentajat perustelevat suurta treenimäärää sillä, että liikkeet vain on opittava nuorena (ja kevyenä kun tyttöjä voi vielä kieputella valmentajien toimesta miten sattuu..) ja toisaalta liikkeitä ei pysty tekemään puhtaasti ja turvallisesti mikäli fyysiset edellytykset eivät ole kohdallaan.
Harrastus sinänsä ei vaadi vanhemmilta kauheasti - toki sitoutumista kuskaamiseen ja maksamiseen :). Itse koen kuitenkin sen olevan melkoista henkistä tasapainoilua tukemisen ja tsemppaamisen välillä ja hereilläoloa lapsen henkiseen hyvinvointiin. Koska Idan kanssa ollaan puhuttu lajin rankkuudesta paljon hän tietää, että mikään pakko ei ole jatkaa. Nuoren neidin elämässä tulee kuitenkin hetkiä, jolloin treenien jälkeen itkettää ja kiukuttaa. Joskus se saattaa jatkua pidempäänkin ja silloin aina vanhempana koen niitä vaikeimpia hetkiä sen suhteen, missä kulkee tsemppaamisen raja ja milloin toisaalta pitää osata sanoa että nyt lepoa ja jotain ihan muuta. Pakottaa siis en halua, tsempata kylläkin. Ja kuten kaikessa muussakin elämässä, haluan opettaa sen että ihan ensimmäisestä tai toisestakaan vastoinkäymisesä ei pidä lyödä hanskoja tiskiin.
Kaverit ovat tietysti iso osa kivaa harrastamista ja parhaat kaverit löytyvät luonnollisesti siitä omasta treeniryhmästä. Ida ehtii mielestäni hyvin tavata myös esim. luokkakavereita, joten ei ole täysin outsider muissa porukoissa - niinkin voisin kuvitella että helposti käy ja se taas aiheuttaa ehkä ongelmia sosiaalisissa suhteissa, eikä niin pidä harrastuksen kustannuksella mielestäni tapahtua. Kaverit ovat toisaalta myös ne, jotka valmentajan lisäksi aiheuttavat draamaa harkoissa; tiedättehän kun kahdekanvuotiaan paras kaveri ei kehu ja iloitse riittävästi mukana toisen onnistumisista, miten se ottaa päähä ;). Niin paljon, että siitä saa murhetta ainakin pariksi päiväksi :). Mutta siis hyvillä kavereilla on luonnollisesti suuri merkitys motivaatioon ja mielialaan ja tämä pätee varmasti moneen lapseen ja lajiin. Ida on ryhmänsä nuorin ja sitä kautta vähiten treenannein. Välillä sekin tuntuu raskaalta, että neiti joutuu tsemppaamaan hurjasti koko ajan. Erot toki eivät ole ikävuosissa kuin vuoden tai kahden luokkaa ja taidollisestikin tasoittuvat koko ajan.
Meillä kaikki lapset ovat käsittämttömän erilaisia ja pohdin usein, mikä laji ja harrastus sopii kenellekin. Siis ihan huvikseni - lapset valitsevat ajautuvat harrastuksiinsa itse. Usein todella hämmästelen Idan treenimotivaatiota ja pitkäpinnaisuutta - onko tuo mun lapsi?!. Toisaalta olen ollut tyttäreni suhteen kovin väärässä useasti viimeisen vuoden aikana. Keskustelin opettajan kanssa ihan vakavasti siitä, että olen huolissani tytön sosiaalisista taidoista, onko hän luokassa se päällepäsmäri. Opettaja yritti huonoin tuloksin vakuutella minua, että kaikki vaikuttaisi olevan kunnossa. En uskonut ennenkuin Ida keväällä äänestettiin oppilaiden toimesta luokan reiluimmaksi kaveriksi. Olin myös sitä mieltä, ettei neiti osaa juosta. Tämänkin teorian hän ainakin osittain kumosi olemalla luokkansa nopein. En enää ota juurikaan kantaa hänen kykyihinsä ;). Mutta en siis osaa sanoa, vaativatko nämä taitolajit jotenkin erityistä persoonaa ja toisaalta jumpparyhmän sisälläkin on paljon eroja. Vahvuutensa ja heikkoutensa kaikilla.
Postauksen kuvat ovat kevään kisoista, joissa tytöt voittivat joukkueena kilpalinjan C-luokan kultaa ja ryhmän tytöistä kaksi oli lisäksi henkilökohtaisilla mitaleilla. Uskaltaisinkin väittää, että tytöt ovat ikäluokkansa parhaimmistoa Suomessa, vaikka yksi kova seura näistä kisoista puuttuikin. Treeni on siis vaikkakin kovaa myös määrätietoista ja tuloksellista ja sitä kautta palkitsevaa. Ja vaikka joistakin asioista joutuu luopumaan jos tosissaan jotain harrastaa, uskon että tällaisesta urheiluharjoitelusta on elämässä muutakin kuin fyysistä hyötyä.
Siihen, mikä on sopiva harrastusmäärä lapselle viikossa en todella halua ottaa mitään kantaa - muuta kuin että siihen löytyy varmasti yhtä monta vastausta kuin on lastakin. Samoin mihinkään lajivalintoihin on mielestäni mahdotonta antaa mitään yleispäteviä ohjeita ja usein tuntuu, että lapset seuraavat vanhempiensa jalanjälkiä näissäkin asioissa. Itse arvostan myös niiden perheiden valintoja kovasti, joissa lapsille riittää 0-2 harrastuskertaa viikossa ja perheessä panostetaan muuhun yhdessäoloon.
Lasten liikkumisesta minulla sen sijaan on vakaa mielipide; liikkua pitää ja mahdollisuus monipuoliseen liikkumiseen pitää tarjota lapselle. Kilpaurheilu ei ole kaikkia varten, mutta kaikkien kroppa tarvitsee monipuolista liikuntaa ja uusia haasteita. Isokaan lapsi ei tarvitse ohjattua liikuntaharrastusta, mutta ihan pelkkään nenän ulospistämiseen en lasten liikunnan osalta tyytyisi, vaan kannustaisin lasta hyppimään, pomppimaan, juoksemaan, kiipeämään, pyöräilemään, uimaan, pelaamaan... Meillä tätä monipuolisusasiaa koitettaan hoitaa päivittäisellä ulkoilulla. Pääsen melko helpolla siitä, riittää kun laittaa lapset ovesta ulos, sen jälkeen ne liikkuvat. Lisäksi yritämme kesäisin pyöräillä ja uida porukalla ja talvisin pulkkailemme, luistelemme ja hiihdämme. Onnistuu melko hyvin :). Ja osaamme myös chillailla. Helposti ;).
