Kommenttiboxissa on muutamaan otteseen toivottu,
että kirjoittaisin Idan jumpasta.
Toiveen toteuttaminen on taas kestänyt luvattoman kauan -
mun blogiajatusmaailmassa ei kuvia = ei tekstiä = ei bloggausta.
Sopivat - ja tuoreet kuvat ovat olleet koko kesän projektissa, mutta...
Tällä viikolla sain napattua edes pari kuvaa, joten siis muutama sana aiheesta.
Lasten harrastuksista ja harrastamisesta on varmasti yhtä paljon mieleipiteitä kun on ihmisiä.
Lapset ovat erilaisia ja perheiden tilanteet ovat erilaisia -
en haluaisi täällä sen enempää sohia muurahaispesään olemalla asioista jotain mieltä -
mutta olen nyt kuitenkin;).
Ei pliis kuitenkaan tapella näistä...
Idan laji valikoitui mun toimesta kun neiti 2,5-vuotiaana pääsi mukaan telinekouluun. Olen voimistellut itse ja lajia jonkun verran seuranneena olen sitä mieltä, että mihin tahansa haluaa jatkaa on tästä helppo ponnistaa. Muita samalla tavalla monipuolisia lajeja ovat esim. paini ja yleisurheilu. Jonkun liikuntaharrastuksen soisin jokaiselle lapsellemme, lajin saa valita ihan vapaasti. Ajattelen, että liikunta edistää terveitä elämäntapoja ja niitä toivon lastemme omaksuvan. Mutta ei sinne pelikentille väkisin ketään raahata, jos ei niin ei.
Aloittamisikä on NIIN lapsikohtaista. Olin ekan vuoden Idan ryhmässä apuvalmentajana ja neiti kyllä kaipasi äitiä usein. Lajin voi hyvin aloittaa myöhemminkin, itse aloitin kouluikäisenä ja varmasti toka-kolmasluokkalainenkin pääsee mukaan vielä mainiosti. Lajista ja tavoitteista riippuen voisi melkein sanoa, että koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa. Idan seurassa on tarjolla harrasteryhmiä, taitoryhmiä ja kilparyhmiä. Harrasteryhmät harjoittelevat kerran viikossa tunnin ja se on loistavaa perusliikuntaa lapselle ja se paikka, josta yleensä aloitetaan. Taitoryhmät harjoittelevat kahdesti viikossa pienemmässä porukassa ja jo hieman tavoitteellisemmin. Meno on kutenkin rennompaa kuin kilpapuolella.
Nykyään tuntuu, että mikäli haluaa kilpailla, lajissa kuin lajissa pitäisi aikaisen aloittamisen lisäksi keskittyä vain ja ainoastaan siihen yhteen lajiin. Tätä vastaan kapinoin jatkuvasti - mielestäni lasten pitäisi nimenomaan liikkua monipuolisesti - ja silti halutessaan saada kilpailla vaikka monesssakin lajissa (niin, mähän en ole mitenkään kilpailuhenkinen..;). Onneksi monessa koulussa on hyvä liikunnanopettaja, ja harrastavatkin lapset koululiikunnan kautta pääsevät liikkumaan monipuolisemmin.
Paljonko on paljon ja mikä on sopivasti? Eihän tähän ole mitään oikeaa vastausta, muuttujia on perheen elämäntilanteen ja lapsen persoonan lisäksi lukuisia. Ida harjoittelee nyt kolme kertaa viikossa 1,5-2h kerralla. Lisäksi syksyn harkkakalenteriin mahtuu pari viikonlopun leiriä. Kun muutkin lapset harrastavat, alkaa autokuskilla olla iltaisin kiire. Jos vanhemmat ovat vuorotöissä ja lastenhoitoapua ei ole tarjolla, on selvä ettei tällainen onnistu. Toistaiseksi tämä tahti ei ole tuntunut liialta. Moni lapsi on lopettanut pelkästään liian harjoittelumäärän takia - monissa joukkuelajeissa tähän vielä pelit päälle niin lapsen ja perheen jaksaminen alkaa olla jo kipurajoilla monen kohdalla - ymmärrettävistä syistä. Meillä kisaaminen näytösluonteisia Asemakisoja lukuunottamatta ei vielä ole ajankohtaista, SVOLin sääntöjen mukaan vasta hopeatasomerkin suorittaneet ekaluokkalaiset pääsevät kisoihin. Jos vanhemmista tuntuu, että perheen ja lapsen harrastustahti on liikaa niin se on liikaa. Toisaalta jos naapurin mielelestä vanhempi on hullu kun käytää vapaa-aikaansa lapsensa kuskaamiseen, se on naapurin ongelma. Tämä EI OLE teille rakkaat naapurit :)!! Kukin siis tavallaan.
Tärkein on tietysti kuunnella ja katsella lasta - vaikka treenimäärä olisi suuri ja lapsi jaksaa ja itse haluaa harjoitella, niin mielestäni se on ok. Itse juttelisin myös silloin tällöin opettajan kanssa - näillä pienillä koulu on kuitenkin lasten työtä ja se pitää hoitaa ensisijaisesti. Jos koulu kärsii harrastusten kustannuksella tai lapsi on aina ihan loppu, silloin harkkamäärää pitää luonnollisesti pienentää.
Kaikilla meillä on hyviä ja huonoja päiviä. Harrastaminen ja varsinkin jonkun tietyn lajin enempi harjoittelu vaatii pitkäjänteisyyttä, jota ainakaan kaikilla viisi-kuusivuotiaalla ei vielä ole. Silloin tarvitaan vanhempien tukea ja ohjausta. Välillä meillä ainakin Idaa harmittaa sillä hetkellä, kun leikit pitää kaverin kanssa lopettaa ja lähteä harkkoihin, mutta harmi on aina jo matkalla ohi. Uutta lajia aloittaessa voi myös mennä jonkin aikaa, ennenkuin lajiin pääsee sisään ja saa kavereita, tällöin sitouttaisin pienenkin lapsen kokeilemaan vaikka kuukauden-kaksi, ennenkuin lopettamispäätös tehdään. Mutta siis pidemmän päälle tietenkin harrastuksen on oltava kivaa ja sieltä pitää tulla hymyssä suin kotiin.
Yksi harrastamisen positiivisista puolista on kaverit ja yleensä ainakin terve kasvuympäristö. Olen iloinen siitä, että Ida saa harjoitella kivojen tyttöjen kanssa ja jumpasta löytyvät ne parhaat kaverit. Tähän myös panostetaan seuran sisällä ja valmentajat ymmärtävät myös kavereiden tärkeyden. Yhdessä kaikilla on kivaa ja kaikki oppivat kannustamaan toisiaan.
Urheiluseuran valinnalle uhraisin myös ajatuksen. Sinettiseurassa lapsi periaatteessa liikkuu koulutettujen valmentajien alaisuudessa ja homma toimii. Enemmän luottaisin kuitenkin omaan kokemukseen ja puskaradioon. Valmentajasta ja seuran meiningistä on hurjasti kiinni moni asia.
Sisarusten kohdalla tämä harrastaminen ja niiden aloittaminen onkin sitten kokonaan toinen juttu. Emil jatkoi jalka- ja käsipallon ohella telinejumppaa toiselle kaudelleen
(ja sai muuten positiivista huomiota valmentajilta osakseen kun osasi ryhmän ainoana ojentaa nilkat, kun oli koko kesän katsellut ojentelevaa siskoa:) ja arvatkaa, kenen eka jumppaharkka on perjantaina:)? Siitä lisää pian...
***
KANNUSTAKAA LAPSIA LIIKKUMAAN!
