6.6.2012

Sitä fudista


Ninalla on runsaasti kokemusta ja kerrottavaa pienten poikien jalkapallosta..:). Suosittelenkin esittmään kaikki hankalat kysymykset Ninalle. Me ollaan I H A N aloittelijoita... Emilin eka turnaus oli kesän ansimmäisenä helleviikonloppuna toukokuun lopulla. Pojat ovat vasta hetken harjoitelleet yhdessä eikä mainittavaa menestystä tullut, mutta se tuskin kenelläkään oli päälimmäisenä mielessä. Siitä huolimatta kokemus oli varsin positiivinen.


Mulla olisi paljonkin sanottavaa lasten ja nuorten valmennuksesta ja urheilusta... Lähinnä siitä, miten kauhistelen jopa sinettiseurojen toimintaa siinä, miten lapsia kohdellaan ja miten peliaikaa jaetaan. En lakkaa hämmästelemästä sitä, miten aikuiset ihmiset kuvittelevat, että lapset oppivat pelaamaan, jos peliakaa ei saa. Miten se joukkueen menestys VOI OLLA niin tärkeää, että se "ostetaan" lasten itsetunnon hinnalla... Lapsi joka jaksaa treenata yhtä paljon kuin muut vaikka ei ihan yhtä hyvä olisikaan ansaitsee ihan yhtä paljon peliaikaa kuin paremmat joukkuetoverinsa. Ehkä tässä vain on joku kohta mitä mä en ymmärrä... EDIT: Tämä kritiikkin siis EI kohdistu emilin joukkueeseen eikä tähän turnaukseen.

Turun Sanomat kirjoitti muutama viikko sitten myös mielenkiintoisesta aiheesta *klik*. Tutkimuksen mukaan lasten ja nuorten maajoukkuepelaajat ovat yli 70% tapauksista syntyneet alkuvuodesta. Loppuvuodesta syntyneet ovat fyysisesti luonnollisesti kehityksessä jopa sen koko vuoden jäljessä ja puotavat kelkasta aikaisessa vaiheessa. Myös koulussa alkuluokilla loppuvuodesta syntyneillä on usein enemmän vaikeuksia - jotka kyllä mun mielestä tasoittuvat alkuluokkien jälkeen. Urheiluseuroissa ja toki kouluissakin asia tiedetään. Itse olen eniten huolissani asian vaikutuksesta lasten itsetuntoon sekä siitä, että mielestäni kaikilla tulisi olla tasavertainen mahdollisuus. 

TÄMÄ KUVA OLKOON KEVENNYKSENÄ -
LAPSI JONKA ITSETUNNOSTA EN AINAKAAN TOISTAISEKSI OLE HUOLISSANI..:)
Tästä jutusta ei pitänyt tulla kritiikkiä ja marinaa, meillä oli kiva päivä ja kiva turnaus. Ja miten se maali ja maalivahtina olo vetääkin puoleensa, meillä Emil haluaa aina ja lajista riippumatta olla maalissa. Tässä turnauksessa häntä onnisti heti ekassa pelissä päästä maaliin. Ei paljoa haitannut vaikka hanskat viistävät maata.. Peliasu on muutenkin reilun kokoinen meidän luuviululle... 


Nina oli onneksi varoittanut mua telttatuoleista ja muista, muuten olisin saattanut järkyttyä siitä, millaisia amerikkalaistyylisiä leirejä perheet kentän reunalle perustivat. Otan opikseni, koska eväät ovat tietysti aina tärkeitä..:). Huomatkaa, että meidän perhe kannattaa Barcaa...










32 kommenttia:

  1. Kannattaa antaa palutetta ja jos peluutus ei muutu, niin vaihtaa seuraa. Oman pojan joukkueessa on puolen pelin takuu kaikissa peleissä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ilmaisin itseäni huonosti, kitinä ei kohdistu Emilin joukkueeseen vaan lasten urheiluseuroihin yleensä. Voi myös olla, että mulla ei ole riittävän laajaa kokemsuta ja suurimmassa osassa seuroja kaikki on hyvin. Mutta siis joo, palautetta tietysti kannattaa aina antaa.

      Poista
  2. Aamen, olen niin samaa mieltä! Muistan Lillehammerin Olympialaisten aikaan tehdyn norjalaisen liikuntatieteellisen tutkimuksen (gradun lähteitäni), jonka mukaan olympiavoittajat koostuivat lopulta suurimmin osin niistä urheilijoista, jotka eivät lapsena (eli siis juuri noina Emilin ikävuosina) ole olleet syntyjään lahjakkaita. He kun oppivat sen harjoittelun tärkeyden jo lapsesta asti ja omaavat myös näissä tapauksissa suuren motivaation harjoittelun kautta menestymiseen :) Tätä puolta kuullaan liian harvoin...

    Olipas ihana pieni pallotyttö, toimi tosiaan hyvänä kevennyksenä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, motivaation kerkitystä ei voi liikaa korostaa ja se olisi NIIN tärkeää saada ylläpidettyä..

      Poista
  3. Meidän jalkapallo seurassa saavat myös kaikki pelaajat yhtä paljon peliaikaa. 5-vuotias poikani pelasi just eilen ekan pelinsä ja hauskaa oli. Valmentajat (pelaajien isiä) olivat hyviä ja kohtelivat kaikkia tasapuolisesti. 9-vuotias poikani on harrastanut jalkapalloa jo useamman vuoden. Olenkin miettinyt tuota pienemmän pärjäämistä harrastuksissa, eskarissa ja koulussa, koska hän on syntynyt joulukuussa. Toisaalta esikoinen (joka on syntynyt alkuvuodesta) on jalkapallossa niin taitava, että hänet on siirretty vuotta vanhempien poikien joukkueeseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Super että seurassa kaikki saavat vähintään sen puoli peliä peliaikaa. Kuten jo totesin, tämä kritiikki ei kohdistu Emilin joukkueeseen, siellä kaikki pääsevät pelaamaan (mikä olsikin aivan sairasta, jos lapsi ei pääse ensimmäisessä turnauksessaan kentälle). Ja totta tuo, siirtoja tehdään usein myös ylösäin...

      Poista
  4. Meidän poikien joukkueissa kaikki ovat saaneet pelata, mutta joku aika sitten kuulin joidenkin vanhempien olleen pettyneitä kun joukkue ei ole menestynyt yhtä hyvin kuin viime vuonna kun mukana on paljon uusia pelaajia, jotka eivätosaa vielä niin paljon kuin enemmän pelanneet pojat. Valmentajat onneksi kuitenkin peluuttavat kaikkia siitäkin huolimatta. Tasoerot näissä pienissä on kyllä välillä ihan hurjia kun toiset ovat eka kertaa kentällä ja toiset ovat pelanneet jo pari vuotta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen kuullut tuota samaa, siis näissä seuroissa, joissa joukkueissa pelaa kaikentasoisia. Aika tylsää käytöstä vanhempien puolelta. Hyvä että koutsi piti linjansa nurinoista huolimatta.

      Poista
  5. Tuo tasainen peliajan jakaminen taitaa olla ikuisuuskysymys. Jo vuosia sitten (90-luvun alkupuolella), kun itse valmensin ringettejunnuja törmäsin samaan. Oli joukkueita, joissa jo E- ja D-junnuissa peluutettiin "kuumia" kentällisiä. Sittemmin ringetteliitto otti käyttöön eri kentällisille hihanauhat eri väreissä, ja junnujen vaihdot vihellettiin ihan erikseen. Tykkäsin.

    Mutta omassa seurassa tai siis joukkueessa asia olikin sitten hiukan hankalampi. Joukkueemme oli voittanut E-junnujen aluepronssia tai vastaavaa. Sitten noustiin Djunnuihin, eikä mennytkään niin hyvin. Ja sen vuoden päättäjäisissä pelaajien vanhemmat antoivat meille valmentajille "ylppäreihin-luku-rauhan" eli saimme potkut, koska halusimme peluuttaa kaikkia tasasesti ja ottaa kaikki aina mukaan pelaamaan.

    Joukkueesta toki aikanaan kasvoi muutamia suomenmestareita ja maailmanmestareita. Mutta ei se oikeuta sitä, ettei kaikki saisi pelata. Kyllä ne "erityisen lahjakkaat" olisivat päässeet ihan yhtä pitkälle vaikka muutaman vaihdon vähemmän olisivatkin pelanneet...

    Aurinkoisia jalkapallohetkiä kuitenkin teille! =)

    -neiti nokkonen-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos:)
      Hmm, kuulostaa hurjalta tuo, että vanhemmat sanelevat mitä valmentajat tekevät.. Kuten sanottua, olen ihan ummikko vanhempi näissä joukkuelajeissa. Telinejumpan puolella MYÖS vanhemmat tekevät kiltisti kuten valmentaja sanoo, ei tulisi mieleenkään lähteä neuvomaan...

      Poista
  6. Meillä poika oli talven huippuseurassa siltä osin, että siinä kaikki saivat pelata ja poikia ei jaettu tasojoukkueisiin. Valmentajat tiesivät kyllä, kun on hyvä ja jakoivat joukkueet niin, että kaikissa joukkueissa on hyviä ja huonoja ja joukkueet tasaväkisiä keskenään.

    Näillä eväillä mentiin pelaamaan sitten toista stadin joukkuetta vastaan, ja sovittu oli etukäteen, että se toinenkin seura pelaa noin, ettei ole eri tasoisia joukkueita. Kas vaan, sitten vastaan tulikin tuon seuran ykkös- ja kakkosjoukkue. Eka oli tasaväkinen meidän seuran molempien joukkuiden kanssa ja kakkosjoukkue hävisi meidän joukkueille ihan törkeillä maalieroilla.

    Mä siis henk.koht. vihaan noita tasojoukkueita, koska lapset kehittyy eri aikoihin, ja jos niille jo 6-vuotiaana kerrotaan, että olet tässä huonommassa tiimissä, niin jotenkin se ilo ja itseluottamus karisee.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tätä en myöskään ymmärrä, että aikuiset ihmiset eivät osaa pitää sopimuksista kiinni ja lapset ovat niitä kärsijöitä. Haloo...

      Poista
  7. Voi kun ne ovat pieniä:)

    Tyttöfudis on muuten kovassa nosteessa ainakin meillä päin, tosi paljon tullut uusia harrastajia nimenomaan tytöistä. Tuollaisista Ellenin ikäisistä. On hyvä, että on asenne kohdallaan.

    Seuroja on tosi paljon erilaisia ja niissä on tosi erilaiset toimintatavat. Kaupunginosajoukkueissa pelaavat kaiken tasoiset, sitten on seuroja joissa on samassa ikäluokassa neljä - viisi eri tasoista joukkuetta. Luksu pelaa juurikin tällaisessa ja hänelle sopii hyvin. Toiminta on erittäin tavoitteellista jo tässä ikäluokassa, ei ole mikään salaisuus, että osalla pojista on tavoitteena maajoukkueura. Saa nähdä mikä on lopputulos;)

    Mun mielestä tasojoukkueet ovat ihan hyvä asia. Jokaisen pitäisi saada myös niitä onnistumisen tunteita ja omalla tasollaan pelattaessa niitä varmasti tulee useammin. Eihän se tee itsetunnolle hyvää, jos koko ajan on se kentän heikoin lenkki. Hieman alempitasoisessa joukkueessa tulee sitten ei-niin-taitavallekin niitä onnistumisen tunteita, ja niitähän jokainen tarvitsee.

    Ja tämä siis pätee muihinkin lajeihin kuin fudikseen. Mutta jos kiinnostaa, niin palloliiton sivuilla on ne "viralliset" agendat (millä ei välttämättä ole mitään tekemistä reaalielämän kanssa).

    Joo, olishan tähän paljonkin sanottavaa...

    VastaaPoista
  8. Niin, on NIIN pieniä. Ja haahuilijoita. Yhden maalivahdin mielestä peliä kiinnostavampaa oli se verkko, jota tutkiskeli eikä paljoa välittänyt vaikka pallo vilahti ohi:).

    Juu, tässäkin turnauksessa oli tyttöjä ja naapurin tyttö pelaa Emilin kanssa samassa joukkueessa. Ida haluaisi myös pelata, mutta ei ylläri saa harkka-aikoja sopimaan..:/. No, ehkä Ellen sitten...

    Mä olen siis ymmärtänyt, että kaikki Nappulaliigaikäiset pelaavat nappulaliigassa = kaupunginosajoukkueessa..? Mutta ilmeisesti ei?

    Hyvä pointti tuo tasojoukkueessa pelaaminen ja sieltä onnistumisen elämyksien saaminen. Ja kun pelataan saman tasoista joukkuetta vastaan niin sillon se on reilua. Mua kiukuttaa eniten se, että kaikki eivät saa peliaikaa. Ykkösjoukkueissakin on käsittääkseni niitä sen joukkueen huonoimpia, jotka ovat vain vaihdossa - miten ne voivat kehittyä?! Tämäkin paljon varmaan seura- ja joukkuekohtaista.

    Ja jotenkin myös vierastan sitä, että vanhemmat asettavat lapsilleen tavoitteita maajoukkueesta ja menestymisestä (tää on siis eri asia kuin se, että lapsi on itse motivoitunut vaikka ei varmaan ihan ymmärrä, kuinka harva siellä maajoukkue- ja ylemmällä tasolla sitten pelaa) - muiden lasten kustannuksella... Mun on niin vaikea ymmärtää sitä, että alle kymppivuotiaana pitää jo olla selvät sävelet ja mikään ei saa haitata urakehitystä.. (siinä iässä pitäisi harrastaa monipuolisesti!!) Vaikea ymmärtää vaikka juuri tällä viikolla istuin jumppareiden vanhempainillassa kun mulle ladeltiin faktoja siitä, miten treeneeminen on aloitettava ajoissa ja mihin arvokisoihin mun lapsi 2020 osallistuu... Huoh. Ei ole helppoa olla vanhempi... Taidankin vaihtaa tämän vanhemman roolin valmentajan rooliin...

    VastaaPoista
  9. Joo, siis pelaa kaikki nappulaliigassa, mutta tarkoitin, että noissa kaupunginosajoukkueissa on kaiken tasoiset sekaisin, varsinkin niissä pienemmissä. Sitten on seuroja, joissa "jokainen pelaa omalla tasollaan".

    Noissa sekajoukkueissa on puolensa, mutta niissä ehkä korostuu se peliajan puute, jos ei ole taidoiltaan samaa tasoa muiden kanssa. Tai vaikka valmentaja peluuttaisikin heikompia, niin sitten vanhemmat (tai muut pelaajat) alkavat nurisemaan heikosta menestyksestä. Aika kova taakka kannettavaksi tuollaiselle 6-9 -vuotiaalle.

    Ykkösjoukkueissakin on niitä jotka saavat vähemmän peliaikaa, ihan totta. Ja niitä jotka pääsevät jokaiseen peliin ja saavat pelata niin paljon kuin jaksavat. Jotkut on tiputettu, tai vanhempien toiveesta siirretty, alempitasoisiin joukkueisiin. Jos siirto on tapahtunut pelaajan omasta aloitteesta, niin tällöin lapset itse ovat olleet tyytyväisiä siirtoon, useinhan se tarkoittaa myös lisääntynyttä peliaikaa.


    On toki joukkueita, joille menestys ei ole onnistumisen mittari. Niistä vaan parhaimmat siirtyvät sitten joko toisiin seuroihin, tai pelaamaan vanhempiin joukkueisiin.

    Nyt L:n joukkue pelaa -03 piirisarjaa (-04 ei ole vielä tänä vuonna omaa piirisarjaa) ja siinäkin on viisi eritasoista lohkoa. Näistä lohkoista voi tippua tai nousta. Eli jos valmentaja on buukannut joukkueensa liian kovaan lohkoon, niin syksyllä voi olla tiputus alempaan lohkoon. Tai päinvastoin.

    Kilpailu on. Kovaa. Aika usein pyörittelen silmiäni. Ja toimin kuskina ja huoltojoukoissa minkä silmien pyöritykseltä ehdin;)

    Voimistelussa on varmasti vähintään yhtä kovaa. Ja aika monessa muussakin lajissa. Mäkin haluaisin, että Luksu harrastaisi monipuolisemmin, mutta aika ei vaan anna myöden.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaikissa seuroissa ei ole tuota tasojoukkue-jakoa ja toisissa seuroissa se on heti, kun aloitetaan pelaaminen (siis 6-vuotiasta asti). Onhan siinä vähän ongelmaa, kun lähdetään pelaamaan toisten kanssa ja niissä ei ole tasojoukkueita. Musta oli tosi mahtavaa, kun poika pelasi sellaisessa seurassa, että siellä kaikki pelasivat vielä tosiaan edes 6-vuotiaina samassa joukkueessa.

      Mä itse en ymmärrä tasojoukkueita, koska olen itse aloittanut n. 7-vuotiaana ja pelasin 13-vuotiassa (laji tosin oli toinen). Sanoisin, että siinä kovemmassa seurassa kyllä oppi myös vähän nöyryyttä ja myös harjoittelemaan kovemmin ja yrittämään enemmän. Ja tosiaan kaikki kehittyy vähän eri tahtiin. En vaan tajuu, että jollekin seuralle olisi niin elintärkeää, että heidän junnujoukkue voittaa toisen. Kuulostaa pahalta tuo futiksen pelisysteemi, ehkä siihen tulee törmättyä vielä jossain vaiheessa.

      Siitä, että kenestä tulee huippu. Ainakin mun omaan aikaani niistä tuli huippuja, jotka harrastivat monipuolisesti eri lajeja ja vapaa-ajalla vielä lisää. Esim. niistä, joista tuli SM-tasoisia lätkänpelaajia, olivat huippuja esim, yleisurheilussa ja meidän kansallislajissamme, mysö hiihdosssa.

      Poista
    2. Piti vielä tulla takaisin kommentoimaan noita tasojoukkueita. Olisi niissäkin puolensa, koska eilisissä peleissä oli nähtävissä niissä pidempään pelanneissa pojissa sitä, että turhautuvat, kun joukkuekaveri (joka on ensimmäistä kertaa pelaamassa) pelaa väärään suuntaan tms. Mutta pitäisi niiden uusienkin päästä jossakin pelaamaan ja ideaalista olisi että vastustajajoukkue olisi suurin piirtein samantasoinen.

      Mutta se minua oikeasti eniten mietityttää, että jos jo 7 vuotiaiden joukkueeseen on vaikea tulla uutena mukaan niin voiko mitään harrastusta (ainakaan joukkuelajia) oikein aloittaa enää tämän vanhempana, siis pääseekö mihinkään joukkueeseen järkevästi mukaan.

      Poista
    3. Niin, jotenkin nää tasojoukkueet ehkä vaikuttaa vähemmän raa'alta. Mä vain toivoisin että kaikki voisivat harrastaa omalla tasollaan ja nauttia liikunnnasta. Liian kaunis ajatus..?!

      Ja juu, voimistelussakin on kovaa, mutta yksilölajeissa se on jotenkin helpompi ymmärtää eikä kukaan savusta ulos joukkueesta. En tiedä. Ei tosiaan ole aina helppoa sielläkään.

      Poista
  10. Hei huomasin, että teillä on tuo ticketin vaalenpunainen takki, jossa on valkoisia palloja. Oletko kuullu, että siinä vetoketjun renksussa on terveydelle vaarallista muovia. Jossain blogissa oli pitkä juttu.

    Sirkku

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, Jassun blogissa oli aiheesta juttua ja vinkkasi täälläkin. Poitettu on:).

      Poista
  11. Hei,
    Nyt "pakko" laittaa viestiä ;)
    Kaikki pelaa... diipadaapaa...
    Kyllähän sinä itsekkin tiedän jumpparin äitinä,että ei silläkään kaikki samanikäiset voimistele samassa ryhmässä, eikä kaikki jotka täyttävät 7v kilpaile ;D. On taito 1,2 ja 3, sitten vasta kilparyhmät. Kilpailemaankin pääsee vasta tietyn tason saavuttanut pronssimerkki, hopeamerkki B-luokka nousupisteet ja kultamerkki D-luokka, timanttimerkki maajoukkea-linja.
    Jalkapallo, sulkapallo ihan mikä vaan laji kulkee samalla kaavalla... kaikki omalla tasollaan...
    Joukkuelajeissa tämä vaan "kärjistyy" ja näkyy selkeämmin...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, ehkä tää tosiaan on tätä hyväuskoisen diipa-daapaa ja kaunis ajatus joka ei koskaan toteudu. Ihanaa, että aihe herättää ajatuskia ja keskustelua. Mietin sitäkin, että tekevätkö aikuisten (tai mä!) tästä suuremman ongelman kuin se onkaan...

      Tuossa ylempanä kirjoittelinkin, että tasojoukkueet ovat varmasti hyvä juttu, mun ajatus on vain se, että kaikki pääsisivät nauttimaan urheilusta omalla tasollaan. Tämä tosiaan toteutuu yksilölajeissa helpommin, vaikka ei sitä sielläkään aina niin hyvin hoideta kuin voisi... Mun mielestä vain yksisikin lapsi jonka itsetuntoa on liikaa nuijittu urheilun parissa on liikaa. tottakai tulee pettymyklsiä ja epäonnistumisia ja niin kuuluukin, mutta voittopuolisesti niiden kokemusten pitäisi olla kasvattavia ja hyviä.

      Ja juuri näin , joukkuelajeissa tuo ajatus kärjistyy.

      Poista
    2. Juu, piti vielä laittaa omasta mielipiteestä
      Sillon kun valmenta "hyväksyy" jonkun lapsen ryhmäänsä/joukkueeseensa. Niin silloin hän on velvollinen valmentamaan tätä lasta.
      Joskus valitettavasti näkee myös tälläistä, että seura on sanonut -ryhmän koko 9lasta. (Kulujen takia) ja valmentalla on mielenkiintoa valmentaa vain viittä lasta. Näissä viidessä (valmentajan valitsemissa) lapsissa ollaan "kiinni" kokoajan ja nämä neljä muuta tekevät mitä huvittavat, tekevät samoja asioita, mutta heidän tekniikkaa ei korjata, eivät saa peliaikaa... heihin ei niin sanotusti käytetä aikaa. Varsinkin muualta (Venäjä, Saksa)tulleet valmentajat harjoittavat tätä.Valitettavasti!

      Poista
  12. Hei,
    Piti vielä laittaa, että yleesä lapset ovat tyytyväisiä paikkaansa ja me vanhemmat olemme niitä "Miksi MUN lapseni ei kelpaa". "SINÄ oma lapseni olet hyvä! Valmenja on ihan surkea/ huono, kun ei näe lahjakkuuttasi tai se tyttö/poika on valkun lellikki.." Kun kotona puhutaan näin (kärkistettyä tiedän) niin se tarttuu lapseen ja hänkään ei ole tyytyväinen "osaansa".
    Lapset haluavat tulla hyväksytyksi oman vanhemman silmissä.
    Tämä EI ollut sulle vaan YLEISTÄ "puhumista" aiheesta.
    Kahden kilpaurheilevan lapsen äitinä tiedän ;)

    VastaaPoista
  13. Heips,
    tämä parempien ja huonompien peluuttaminen on ikuisuuskysymys eikä varmasti loppua näy...
    Meidänkin perheessä on tästä valitettavasti kokemusta. Poikien jääkiekossa on joukkueet jaettu huonompaan ja parempaan (meidän molemmat pojat paremmassa). Ainakin jääkiekossa tämä toimii, koska aiempina vuosina kun kaikki ovat pelanneet samassa joukkueessa, ne heikoimmat kärsii aivan selkeästi ja turhautuu kun eivät saa onnistumisia. Oman tason joukkueessa taas he voivat loistaa taidoillaan.

    Jalkapallossa meillä on myös parempi ja huonompi joukkue. Poikani pelaa maalivahtina ja oli valittuna paremman joukkueen maalivahdiksi kunnes tuli päivä jolloin valmentaja ilmoitti meille, että teidän poika on taitava, kiva, urheilullinen ja innostunut, mutta me emme häntä enää tarvitse... Siinä ei äitinä oikein tiennyt mitä ajatella ja mitä sanoa omalle lapselle. Valmentaja kysyi miten haluatte, että hän ilmoittaa sen pojalle. Meni siitä sitten samointein kertomaan sen hänelle. Että kyllä raakaa on jo pienestä pitäen ja tässä tapauksessa on kysymys 10-vuotiaasta.

    Monta kertaa olen sinut Alfan käytävillä nähnyt ja vastakkain kävelty, mutta en ole kehdannut mitään sanoa:-) Ehkä seuraavalla kerralla....

    Petra

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, samanlainen ikuisuuskysymys kun edellisen postauksen merkkivaatteet;).

      Jotenkin voisi kuvitella, että valmentajilla pitäisi olla homma hanskassa myös sen suhteen, miten kertoa lapsille siirroista ja siitä, että hänen kannaltaan toinen joukkue on parempi. Maalivahtina on varmasti super-raakaa kun niitä on vielä niin vähän.

      Mä vain NIIN toivoisin että lasten ei tarvisi tultea olevansa huonoja...:/

      Ja HÖH, mä kuljen räjähtäneenä, unisena, hikisenä, kiireisenä ja ties mitä siellä Alfan käytävillä lkadonneita lapsiani etsien, mutta en toivottavasti koskaan niin, ettei voisi tulla moikkaamaan. Pliis, tule seuraavaksi:)!!

      Poista
  14. Kiva kun aihe on herättänyt mielenkiintoa ja asiallista keskustelua!!! Jokaisellla urheilevan lapsen vanhemmalla taitaa olla asiasta jotain kokemusta...

    VastaaPoista
  15. Hei!

    "Pakko" myös ottaa osaa keskusteluun ;) Vähänkään toimivassa urheiluseurassa on tasojoukkueet kun ikä ylittää koulurajan, oli joukkuelaji sitten mikä tahansa. Ei ole mielekästä peluuttaa/harjoittaa lapsia itseään huonompien kanssa. Sellaisten jotka haluavat kilpailla, täytyy olla siihen mahdollisuus mutta myös niillä jotka eivät halua kilpailla/harjoitella paljon ja täysillä, täytyy olla jokin paikka esim, haastejoukkueet. Kaikki voittavat. Kolmen, erittäin taitavien ja kilpailuhenkisten lasten äitinä ja useaa eri urheilulajia seuranneena voin sanoa, että tämä jako toimii. Kaikki saavat urheilla ja pelata (oman tasoisten kanssa) ja sitä kaivattua peliaikaa tulee. Tämä jako ei myöskään sulje pois sitä tosiasiaa, että kehittyessään ja lapsen niin halutssa siirtymiset tasojoukkueista toisiin on mahdollista, tietenkin! Se vain on myös niin, että jo lapsi tajuaa sen tosiasian, että saman tasoisten kavereiden kanssa on vain yksikertaisesti mukavampaa pelata...

    Haluaisin myös tutustua siihen tutkimukseen mihin täällä viitattiin, että lopulta huippu-urheilijoiksi seuloutuu ne jotka alle 10-vuotiaana (miksei ylikin)ovat kaukana huipusta! Aivan puppua! Yksittäisiä urheilijoita toki mukaan mahtuu, mutta suuri enemmistö kyllä on niitä lapsia, jotka jo juniorina erottautuivat muista joko taidoillaan tai muulla lahjakkuudellaan.
    Nyt käynnistyneiden EM-futiksen ja kohta alkavien yleisurheilun EM-kisojen urheilijoista haluan tietää ne urheilijat jotka eivät olleet jo pienenä tyttönä tai poikana lajissaan hyviä. Kukaan ei yksinkertaisesti voi yhtäkkiä nousta huipulle ellei taustalla ole säntillinen, pitkäjänteinen ja ennen kaikkea suunnitelmallinen kasvu urheilijaksi. Tähän kuuluu yhtenä, vaikkakin varsin pienenä urheilun osana, esim. tasojoukkueet jo ihan pienestä saakka, joissa voi kasvaa ja kehittyä...

    Ja aivan lopuksi haluan heittää hyvinkin tiukan kysymyksen..Mikä siinä on niin vaikeaa jos lapsi tuntee olevansa huono jossakin urheilulajissa..? Ettei tulisi paha mieli jne...Ei kaikki ole hyviä kaikessa! Koulussa kaikki eivät saa kiitettäviä matematiikasta ja lapsi varmasti tajuaa sen kun itse saa 6 ja kaveri 9. Tai kuvaamataidossa; eiväthän kaikki ole hyviä piirtämään vaikka kuinka harjoittelisi...Se on ihan tavanomaista että vanhemmat sanovat ettei meidän pojalla ole matikkapäätä, tuskin sillä hetkellä lapsi tuntee oloaan voittajaksi. Mutta lapsen hyvyydestä urhelussa (ja siitä puhumisesta) on tehty tabu. Maailmassa on monta miljoonaa muuta asiaa kuin urheilu jolla lapsen itsetunto nujerretaan. Niistä(kään) ei vaan puhuta! Urheilu ja nimenomaan lasten urheilu saa vaan tunteet jotenkin pintaan...

    On erittäin hyvä, että tällaista keskustelua on, enkä halua kommenteillani pahoittaa kenenkään mieltä; otan vain siis osaa minustakin tärkeään keskusteluun.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kun kommentoit pitkästi :), kiitos! Yritän palata tähän uudestaan paremmalla ajalla, mutta vastaus viimeiseen kysymykseesi.. On totta kuten kirjoitit, että kaikki eivät ole kaikessa hyviä. Ei tarvi hyssytellä eikä antaa lapselle epärealistista kuvaa itsestään ja taidoistaan. Jotenkin vain tuntuu, että urheilussa se dissaaminen on paljon matikan- tai kuviksentuntia raa'empaa.. TAI sitten musta vain tuntuu siltä. Kirjoitit, että teidän lapset ovat taitavia ja menestyviä, hienoa, mutta oletko omakohtaisesti tai lastesi kautta koskaan kokenut sitä toista puolta..? Ja niin tai näin, itse toivoisin omille lapsilleni (kuten kaikille muillekin) liikunnallista elämäntapaa terveyden kannalta - onko se kilpa- tai harrasteurheilun parissa, sillä ei ole väliä. Siksi toivon, että he saavat liikunnasta enemmän niitä myönteisiä kokemuksia, se kantaa paljon pidemmälle.

      Poista
  16. Unohdin tietenkin pitkästä viestistäni sen, että tärkeintä maailmassa olisi se että kaikki liikkuisivat, niin lapset kuin aikuisetkin ja jos kokemukset eivät ole hyviä, niin eihän sitä tule sitten liikuttua!
    En ehkä ole kokenut sitten sitä toista puolta lasten urheilussa, koska lapseni ovat saaneet valita (pientä ohjailua) lajinsa itse ja ovat niissä hyviä. Tosi he eivät ole hyviä luistelemaan, johtuen siitä, että luonnon jäät ovat nykyään katoavaa kansanperinnettä ja muut harrastukset vievät sen vähäisenkin vapaa-ajan, niin en ole heitä kiikuttamassa jääkiekkoon tai taitoluisteluun...;)
    Voisin sitten kirjoittaakin toisen postauksen siitä miltä tuntuu olla urheilullisesti lahjakkaiden lasten vanhempi. Sekin on oma juttunsa. Hyvin nopeasti kihahtaa kateus pintaan ja nimenomaan vanhemmilla. Meillä todellakin lapset harrastavat omilla ehdollaan, mutta kai se sitten motivoi (=harjoitellaan kovastikin) kun menestystä tulee. Koskaan en ole pakottanut heitä reeneihin ja pienenkin köhän kuullessani pidän heidät visusti kotona treeneistä, mistä seuraa armoton taistelu, kun ei reeneihin pääse! No, jääköön tämä nyt sitten tähän - tällä kertaa ;)

    VastaaPoista
  17. Tuli ihan mieleen oma lapsuus, kun 90-luvun puolessa välissä kymmenen vanhana pelasin lentopalloa. Se onkin ollut ainoa urheiluharrastukseni ikinä (lukuun ottamatta tietysti aikuisiän kuntoliikuntaa) eikä syytä voi varmasti etsiä muualta kuin valmentajista. Olin ihan innoissani mukana - etenkin silloin syksyllä, kun kausi alkoi. Oli kiva lähteä harrastukseen illalla koulun jälkeen. Mutta ei kauan. Päällimmäisiksi jäivät ne muistot, kun harkoissa pidättelin kyyneleitä ja purin huulta, sillä koin koko ajan saavani niskaani valmentajien "moitinnat" ja ojennukset. Olin kiltti ja rauhallinen tyttö, mutta peli- ja pallosilmää minulla ei ollut. Kohdallani kesti varmaan pidempään oppia lyöntejä ja reagoimaan pelissä nopeasti. Muistan kirjoittaneeni päiväkirjaan monet kerrat, miten pahalta harjoituksissa tuntui, kun en taaskaan osannut ja tuntui, ettei kukaan kiittänyt siitä, että yritin kaikkeni.

    Pahinta oli se, että valmentajat olivat päättäneet, että kukin lapsi pääsee VÄHINTÄÄN kerran kauden aikana peliin. Melkein joka viikonloppu sitten valittiin peliin lähtevä joukkue ja minä en ikinä kuulunut siihen. Aina samat urheilijanaamat. Kunnes sitten kevään viimeinen turnaus koitui minun onnekseni. Pääsin pelaamaan! Muut joukkueet olivat tosi tasokkaita eikä meidän kevään "jämäpelaajista" koostuva joukkueemme tietenkään pärjännyt niille. Paitsi yhdelle. Silloin minä syötin 15 syöttöä suoraan kenttään ja vein joukkueeni kirkkaaseen voittoon. Se oli viimeinen kerta, kun ikinä pelasin lentopalloa. Ja haistatin pitkät joukkueurheilulle. Se harrastus kuoli tuskallisesti vain yhden vuoden aikana, vaikka käsittääkseni kymmenkesäisen pitäisi vielä saada iloita ja nauttia urheilusta, joukkuehengestä, kavereista ja omasta kehittymisestä.

    Hassua, miten pari ihmistä elämän polulla voi täysin tuhota unelmat ja tappaa kaiken innon urheilua kohtaan. Niin siinä vain kävi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huoh. ja toinen HUOH. Se on NIIN väärin - juuri tuo, että joku tyhmä valmentaja tappaa kymmpivuotiaan innostuksen. Edes harkoissa pitäisi päästä kokemaan se liikunnan riemu. Tuntui pahalta lukea kirjoituksesi. Näitä valmetajia vain jossain on, vaikka mitä tekisi. Ja vaikka kuinka on sinettiseurat ja muut, niin kaikki vain ei ole niitä hyviä. Enkä tiedä mitä asialle pitäisi tehdä, ottaa NIIN päähän!!! Juuri sen takia, että se innostus tapetaan helposti koko loppuelämäksi:(.

      Toivon, että olet löytänyt tai löydät vielä sen liikkumisen riemun ja voit näyttää pitkää nenää niille tyhmille valmejtajille:).

      Poista

Olen iloinen kun kävit ja luen mielelläni kommenttisi. Kiitos:)