25.8.2011

... kuperkeikkoja, karhukävelyä, jännehyppyjä.


Kiitos edellisen postauksen runsaista ja asiallisista kommenteista kaikille:)! Aihe on selvästi monella mielessä ja nyt myös ilmeisen ajankohtainen.


En näköjään ollut saanut tuotettua illan pimeinä tunteina ihan kaikkia ajatuksiani lauseiksi asti, mutta onneksi te ihanat lukijat täydennätte. Olen kommentoijien kanssa samaa mieltä siitä, että liikunnan ei aina tarvitse olla ohjattua. Jos tarkoitus on liikkua terveytensä eteen ja omaksua liikunnallinen elämäntapa, hyötyliikunta ajaa asian varmasti melkein paremminkin. Jos resurssit ja elämäntilanne eivät anna myöden - mistä ei todekkaan kuulu tuntea huonoa omatuntoa, erinomaista liikuntaa voi harrastaa melkein missä vain vanhempien kanssa. Ja mikä on ihanampaa kuin pyöräretki perheen kanssa, perheen yu-kisat lähikentällä tai puistossa tai kävely/juoksu/suunnistusretki metsässä. Näissä on vain mielikuvitus rajana. Periaatteessa ihan helppoa - mutta kyllä näidenkin säännöllinen toteuttaminen vaatii vanhempien panostusta. Paljon liikkuvien lasten vanhemmille voisikin yhtä lailla olla haaste liikkua yhdessä lastensa kanssa.

Toki lapsi liikkuu ihan luonnostaan, jos saa vain sopivat puitteet. Mutta jälleen - vanhemman täytyy pitää huoli siitä, että lapsi lähtee ulos. Harvalla on sellainen koti, että siellä voi harrastaa päivittäin hikiliikuntaa.

Erityisesti pidin siitä, kun joku liikunnan ammattilainen nosti esille myös sen, että pelkkä ohjattu liikunta EI useinkaan riitä siihen, mitä lapsen liikkumiselle suositellaan. Alle kouluikäisille suositus on muistaakseni kaksi tuntia liikuntaa päivässä, kouluikäisille 1-2 tuntia. Tunti liikuntaa tulee pienillä usein päiväkodissa melko helposti, JOS ulkoilu ei ole pihalla seisoskelua. Mutta toinen tunti pitäisi sitten järjestää jotenkin muuten - ja ihan joka päivä. Koululaisista toiset liikkuvat välkällä paljonkin, mutta koululaisten osuudeksi laittaisin koulupäivän aikana n. puoli tuntia, mikäli koulupäivään ei sisälly liikuntaa. Eli vaikka lapsi kävisi ohjatussa liikunnassa, on häntä silti vielä hyvä liikuttaa sen ulkopuolellakin.


Sitten se asia, mistä mun piti tänään OIKEASTI kirjoittaa. Kommenteissakin tuli esille, miten erilaisia saman perheen lapset ovat - yleisesti ja myös liikkujina. Ja siis miten tärkeää on kuulostella sitä omaa lasta. MUTTA - oletteko huomanneet sen, miten esikoisen harrastamaan lähteminen eroaa toisen ja kolmannen lapsen harrastuksista. Esikoinen on tungettu kolmikuisena muskariin ja heti vauvajumpan jälkeen balettitunnille. Toinen pääsee ennen kouluikää kokeilemaan jalkapalloa ja ehkä jotain soittamista, kolmas harrastaa vanhempien sisarusten kuskaamista;). No, mä toivon, että osaisin olla tasapuolinen lapsille tässäkin asiassa, mutta karrikoidusti - näin se on. 

Esikoisen asema tiennäyttäjänä tässä harrastusasiassa saattaa olla jollekin vaikea. On paljon helpompi nuorempana tehdä, kuten vanhemmat sisarukset. Elleniltä ei ole koskaan tarvinut kysyä, haluaako hän hiihtää, luistella, jumpata, soittaa. Hänelle ne ovat yhtä luonnollisia asioita kuin syöminen ja nukkuminen - raukka ei tiedä paremmasta. 

On siinä sitten se toinen puoli - kun yksivuotiaille ei ole omaa telinekoulua, on neito joutunut 1,5 vuotta karjumaan kotona "KOSKA MUN JUMPPA ON???!!"

N - Y - T    NYT!

TÄSTÄ SE LÄHTEE.
HUOMENNA.

Mun PieniPyöreä
 pääsee kuperkeikkailemaan ♥





** LIIKKUKAA LASTEN KANSSA **



24.8.2011

Kässäreitä, kieppejä, ojennuksia - ja paljon muuta


Kommenttiboxissa on muutamaan otteseen toivottu,
 että kirjoittaisin Idan jumpasta. 
Toiveen toteuttaminen on taas kestänyt luvattoman kauan - 
mun blogiajatusmaailmassa ei kuvia = ei tekstiä = ei bloggausta.
 Sopivat - ja tuoreet kuvat ovat olleet koko kesän projektissa, mutta... 
Tällä viikolla sain napattua edes pari kuvaa, joten siis muutama sana aiheesta.

Lasten harrastuksista ja harrastamisesta on varmasti yhtä paljon mieleipiteitä kun on ihmisiä.
 Lapset ovat erilaisia ja perheiden tilanteet ovat erilaisia - 
en haluaisi täällä sen enempää sohia muurahaispesään olemalla asioista jotain mieltä -
 mutta olen nyt kuitenkin;). 
Ei pliis kuitenkaan tapella näistä...

Idan laji valikoitui mun toimesta kun neiti 2,5-vuotiaana pääsi mukaan telinekouluun. Olen voimistellut itse ja lajia jonkun verran seuranneena olen sitä mieltä, että mihin tahansa haluaa jatkaa on tästä helppo ponnistaa. Muita samalla tavalla monipuolisia lajeja ovat esim. paini ja yleisurheilu. Jonkun liikuntaharrastuksen soisin jokaiselle lapsellemme, lajin saa valita ihan vapaasti. Ajattelen, että liikunta edistää terveitä elämäntapoja ja niitä toivon lastemme omaksuvan. Mutta ei sinne pelikentille väkisin ketään raahata, jos ei niin ei. 

Aloittamisikä on NIIN lapsikohtaista. Olin ekan vuoden Idan ryhmässä apuvalmentajana ja neiti kyllä kaipasi äitiä usein. Lajin voi hyvin aloittaa myöhemminkin, itse aloitin kouluikäisenä ja varmasti toka-kolmasluokkalainenkin pääsee mukaan vielä mainiosti. Lajista ja tavoitteista riippuen voisi melkein sanoa, että koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa. Idan seurassa on tarjolla harrasteryhmiä, taitoryhmiä ja kilparyhmiä. Harrasteryhmät harjoittelevat kerran viikossa tunnin ja se on loistavaa perusliikuntaa lapselle ja se paikka, josta yleensä aloitetaan. Taitoryhmät harjoittelevat kahdesti viikossa pienemmässä porukassa ja jo hieman tavoitteellisemmin. Meno on kutenkin rennompaa kuin kilpapuolella.

Nykyään tuntuu, että mikäli haluaa kilpailla, lajissa kuin lajissa pitäisi aikaisen aloittamisen lisäksi keskittyä vain ja ainoastaan siihen yhteen lajiin. Tätä vastaan kapinoin jatkuvasti - mielestäni lasten pitäisi nimenomaan liikkua monipuolisesti - ja silti halutessaan saada kilpailla vaikka monesssakin lajissa (niin, mähän en ole mitenkään kilpailuhenkinen..;). Onneksi monessa koulussa on hyvä liikunnanopettaja, ja harrastavatkin lapset koululiikunnan kautta pääsevät liikkumaan monipuolisemmin.


Paljonko on paljon ja mikä on sopivasti? Eihän tähän ole mitään oikeaa vastausta, muuttujia on perheen elämäntilanteen ja lapsen persoonan lisäksi lukuisia. Ida harjoittelee nyt kolme kertaa viikossa 1,5-2h kerralla. Lisäksi syksyn harkkakalenteriin mahtuu pari viikonlopun leiriä. Kun muutkin lapset harrastavat, alkaa autokuskilla olla iltaisin kiire. Jos vanhemmat ovat vuorotöissä ja lastenhoitoapua ei ole tarjolla, on selvä ettei tällainen onnistu. Toistaiseksi tämä tahti ei ole tuntunut liialta. Moni lapsi on lopettanut pelkästään liian harjoittelumäärän takia - monissa joukkuelajeissa tähän vielä pelit päälle niin lapsen ja perheen jaksaminen alkaa olla jo kipurajoilla monen kohdalla - ymmärrettävistä syistä. Meillä kisaaminen näytösluonteisia Asemakisoja lukuunottamatta ei vielä ole ajankohtaista, SVOLin sääntöjen mukaan vasta hopeatasomerkin suorittaneet ekaluokkalaiset pääsevät kisoihin. Jos vanhemmista tuntuu, että perheen ja lapsen harrastustahti on liikaa niin se on liikaa. Toisaalta jos naapurin mielelestä vanhempi on hullu kun käytää vapaa-aikaansa lapsensa kuskaamiseen, se on naapurin ongelma. Tämä EI OLE teille rakkaat naapurit :)!! Kukin siis tavallaan.

Tärkein on tietysti kuunnella ja katsella lasta - vaikka treenimäärä olisi suuri ja lapsi jaksaa ja itse haluaa harjoitella, niin mielestäni se on ok. Itse juttelisin myös silloin tällöin opettajan kanssa - näillä pienillä koulu on kuitenkin lasten työtä ja se pitää hoitaa ensisijaisesti. Jos koulu kärsii harrastusten kustannuksella tai lapsi on aina ihan loppu, silloin harkkamäärää pitää luonnollisesti pienentää.

Kaikilla meillä on hyviä ja huonoja päiviä. Harrastaminen ja varsinkin jonkun tietyn lajin enempi harjoittelu vaatii pitkäjänteisyyttä, jota ainakaan kaikilla viisi-kuusivuotiaalla ei vielä ole. Silloin tarvitaan vanhempien tukea ja ohjausta. Välillä meillä ainakin Idaa harmittaa sillä hetkellä, kun leikit pitää kaverin kanssa lopettaa ja lähteä harkkoihin, mutta harmi on aina jo matkalla ohi. Uutta lajia aloittaessa voi myös mennä jonkin aikaa, ennenkuin lajiin pääsee sisään ja saa kavereita, tällöin sitouttaisin pienenkin lapsen kokeilemaan vaikka kuukauden-kaksi, ennenkuin lopettamispäätös tehdään. Mutta siis pidemmän päälle tietenkin harrastuksen on oltava kivaa ja sieltä pitää tulla hymyssä suin kotiin.





Yksi harrastamisen positiivisista puolista on kaverit ja yleensä ainakin terve kasvuympäristö. Olen iloinen siitä, että Ida saa harjoitella kivojen tyttöjen kanssa ja jumpasta löytyvät ne parhaat kaverit. Tähän myös panostetaan seuran sisällä ja valmentajat ymmärtävät myös kavereiden tärkeyden. Yhdessä kaikilla on kivaa ja kaikki oppivat kannustamaan toisiaan.

Urheiluseuran valinnalle uhraisin myös ajatuksen. Sinettiseurassa lapsi periaatteessa liikkuu koulutettujen valmentajien alaisuudessa ja homma toimii. Enemmän luottaisin kuitenkin omaan kokemukseen ja puskaradioon. Valmentajasta ja seuran meiningistä on hurjasti kiinni moni asia.


Sisarusten kohdalla tämä harrastaminen ja niiden aloittaminen onkin sitten kokonaan toinen juttu. Emil jatkoi jalka- ja käsipallon ohella telinejumppaa toiselle kaudelleen (ja sai muuten positiivista huomiota valmentajilta osakseen kun osasi ryhmän ainoana ojentaa nilkat, kun oli koko kesän katsellut ojentelevaa siskoa:) ja arvatkaa, kenen eka jumppaharkka on perjantaina:)? Siitä lisää pian...


***

KANNUSTAKAA LAPSIA LIIKKUMAAN!



21.8.2011

Jälkijunassa... taas.


Mä oon NIIN jälkijunassa näiden bloggausteni kanssa... Mutta olen niin iloinen näistä kengistä, että on pakko jakaa ilo teidän kanssa. Mäkin kävin siis Muotikuun outletissa, jonne on nyt ympäri Suomea roudattu kaikkien lopettaineiden Uusitähtien "jämät. Varsinkin kenkäihanuuksia oli vielä jäljellä - ja erityisesti niitä ihan pieniä. Jos nyt joku siis ei VIELÄ ole kuullut ja käynyt, niin käykäähän kurkkaamassa.



Idalle löytyi rennot kengät Bisgaardin mallistoa - onko näillä joku virallinen nimi? Saapikkaiden ja tennarien risteytys..:)?! Hiplasin näitä ensin, enkä uskaltanut ostaa, mutta neiti ihastui näihin, kun sain hänet houkuteltua paikalle. 


Ja sitten ne, joista iloitsen vielä enemmän... Mulla oli nämä jo kädessä silloin, kun Uusitähti piti virallista loppuunmyyntiään, mutta jossain ihmeellisessä puuskassa (lue: luultavasti rahapulassa:) jätin ne hyllyyn. Tämän johdosta ehdin harmitella ja sadatella itseäni moneen otteeseen. Nyt kun menin uudestaan hakemaan Idan kanssa kenkiä, oli pari näitä tennareita saapunut Savonlinnasta asti meitä odottamaan - enkä enää toista kertaa tehnyt sitä virhettä että olisin jättänyt ne kauppaan. 


Samaan syssyyn piti vinkata niiden läpinäkyvien poikien farkuista. Harvat pysyvät hyvin päällä, mutta IKKSin alesta tilasin kokeilumielessä Emilille ja nämä istuvat ihan loistavasti. Suosittelen siis niille, joilta kaikki tippuvat jalasta. Samoin Zaran poikien skinny-malli on hyväksi todettu.



***

m u k a v a a  u u t t a  v i i k k o a

***
ps.

allaoleva setti
HUUTIKSESSA,

sisältö ei kuulu kauppaan
vaikka välillä uhkaankin 
myydä sen sirkukseen..;)







11.8.2011

Ykkösprinsessa menee eskariin


Mun ykkösprinsessasta tulee eskarilainen ♥,
tänään käytiin tutustumassa ja tiistaina se alkaa.


Vaikka se lasten kasvaminen jollain tavalla onkin haikeaa, niin mä kyllä iloitsen tästä uudesta vaiheesta. Tuntuu, että meillä on NIIN pitkään tahkottu vaippojen, yöheräilyjen, syöttämisten, uhmien ja muiden kanssa, että tämä ensimmäinen askel isompien lasten maailmaan tuntuu vaihteeksi ihan tervetulleelta. Joo, mä tiedän, etten tiedä siitä oikeasta isojen lasten maailmasta vielä mitään, mutta meidän mittakaavassa tää on nyt sitä - tai alku taas jollekin uudelle:).

Tiedän senkin, ettei uhma tai yöheiräily lopu tähän ja ne oikeat vaikeudet on vasta edessäpäin. Mun vaihtelunhaluinen mieli on kuitenkin tähän tilanteeseen nyt erittäin tyytyväinen.

Lapset ovat tähän asti olleet samassa päiväkodissa - ja Emil ja Ida samssa ryhmässäkin vuosikausia, kun ovat peräkkäisinä vuosina syntyneet. Nyt kaikkien tapahtumien jälkeen Idan eskari on eri paikassa kuin Ellenin ja Emilin päivähoito, vaikka samassa päiväkodissa ovatkin. Vaikka tämä vaikeuttaakin kuskaamista sekä aamu- että iltapäivällä, on se varmasti lasten kannalta ihan hyvä - tiivis yhteisö saa ottaa vähän etäisyyttä. Isompi ei pääse koko ajan määräilemään eikä toisaalta tarvitse kantaa huota pienemmistä ja Emil taas pääsee välillä isomman rooliin.

Eskarilai-ikäisen vaatteet ovat olleet mietintämyssyssä. Ostan edelleen tytöille paljon samaa, ihan käytännön syistä. Ja tietysti mallistot tässä iässä menevät vielä niin, että tyttöjen koot löytyvät molemmille pikkupuolelta. Eskari-ikäinen toisaalta osaa ja haluaa jo itsekin vaikuttaa, mikä on kiva ja on selvästi isompi kuin leikki-ikäinen siskonsa. Vaikka pieni lapsi vielä onkin. Syksyä ja talvea ajatellen mennään varmaan paljon tunikoilla ja hameilla. Ulkoilua ajatellen em. toimivat parhaiten - leggarit tai sukkikset ulkkareiden alla ovat kivemmat kuin sisähousut. Pitäisi vain saada aikaiseksi vaatekaapin päivitys.

Tänään mentiin vielä kesäsillä vaatteilla, niinkuin varmaan pari seuraavaakin viikkoa.

Nykyisin on tarkolla näitä poseerauksia..;)
Huppari TH:n alesta, toppi Sinin vinkistä My Cinnamon Girl,
hame TH (Viivi ja Viktorilla vielä muutama jäljellä).

Eikä se eskarin alku ole pelkästään äidin mielestä hyvä juttu, kyllä sitä on odotettu. Kuten kuusivuotiaat tytöt yleensä, Ida rakastaa värittämistä, näpertelyä ja muuta ryhmässä tekemistä ja on aina viihtynyt päiväkodissa. Eskari siis aloitetaan hyvillä mielin koko perheen osalta:).


** IHANAA ESKARIN JA KOULUN ALKUA KAIKILLE PIENILLE **


10.8.2011

Kiitos ♥


Kiitos teille ihanat lukijat edellisen postauksen kauniista kommenteistanne!

Kuten kirjoitin, mun odotukset näille kuville olivat näin jälkeenpän ajateltuna melko epärealistiset. Muotoilin tekstiä ehkä huonosti, nämä kuvat oli munkin mielestä ihan onnistuneita, joskin lasten ilmeissä on toivomisen varaa. MUTTA, kuten joku kirjoitti - kuvista kyllä paistaa lasten luonteet läpi niin, ettei paljon tarvitse arvailla. Ja hyvähän se on. Joku muu ottaisi heistä ehkä erilaisia kuvia, mutta äidille sitten näytetään se todellinen minä - lycky me.





Vaatteet kuvissa ovat tietysti aina oma juttunsa ja niistä tuli kommenttien yhteydessä puhetta. Totta, värikuvissa voisi valkoisen tilalla toimia hyvin joku värikin, mutta mun henkilökohtainen ikisuosikki tässäkin yhteydessä on valkoinen - ajaton ja kaunis - mun mielestä. Toki vaikkapa värikkäät retrovaatteet toimivat ihanasti tietyssä ymräristössä, samoin mielestäni kaikki yksiväriset - makuasioista ei sovi kiistellä;).

Tällä keikalla valkoinen pysyi suht valkoisena, toisin kuin viikonloppuna, kun olimme ottamasa perhekuvia märällä ja tuulisella kalliolla. Se onkin sitten kokonaan toinen tarina. En ole itse nähnyt kuvista vasta kuin yhden - joka kertoo kyllä meidän perheestä enemmän kuin tuhat sanaa. Palaan näihin kuviin kun saan niitä lisää.






7.8.2011

Mission impossible


Lapsikuvaus.
Useamman lapsen kuvaus.
Omien lasten kuvaus.
Useamman oman lapsen kuvaus samaan kuvaan.

M I S S I O N  I M P O S S I B L E.


Yksi irvistelee,
toinen kiukuttelee
ja kolmas...

... iskee varpaansa kiveen
ja sen päivä on pilalla.


Heinäkuun lopulla otin itseäni niskasta kiinni
ja päätin päivittää lasten yhteiskuvia.

Lievästi asian ilmaistakseni,
en ollut kuviini ihan tyytyväinen.

Kuvat ovat hautuneet koneella -
ja ärsyttäneet mua.
Nyt aika oli kuitenkin tehnyt tehtävänsä ja 
tuonut hiukan realismia peliin.

Ei lapset oikeassakaan elämässä
käyttäydy hyvin kaikki yhtä aikaa -
saatikka että tekisivät kuten pyydetään.
Ehkä joku aina joskus,
mutta että yhtä aikaa?! NOUP.
Miksi ne tekisivät niin kuvassa.

Eikä tarvikaan.
Muistan tämän helposti kaikkien muiden kohdalla.
Mutta en omieni.
Omilta ja itseltään 
vaatii ja kuvittelee ihan mahdottomia.

Roikkuvaa hammasta en saanut vedettyä ennen kuvaa -
mutta siihenkin auttoi aika.

Äiti on taas kasvanut ja oppinut.





Sirpalesaari.


Carusellin rannasta yli
ja kallioille.