23.7.2013

Lasten harrastukset


Kesä on vierähtänyt niin, ettei juuri täällä blogimaailmassa ole tullut pyörittyä. Selailemassa olen käynyt ja muutaman kommentin ehtinyt jättää mutta en paljon muuta. Meillä yläkerran remppa on loppusuoralla ja sekin tietysti niellyt aikaa, siitä lisää lähiaikoina.

Ida lähti eilen jumppaleirille ja me Emilin ja Ellenin kanssa suuntasimme vapaina kaikista harkkakuskauksista pariksi päiväksi mökille. 

Keväällä jo sain pyynnön kirjoittaa lasten harrastuksista. Olen niistä aikaisemminkin kirjoitellut ja mielelläni kirjoitan lisää. Nyt lienee taas hyvä hetki, pian on elokuu ja aika kenties aloittaa uusia harrastuksia - niin lasten kuin meidän aikuistenkin ;). Nämä harrastusasiat jakavat kovasti mielipiteitä ja omieni kanssa olen usein normaalissa kahvipöytäkeskustelussa mieluummin hiljaa. Meillä on ajauduttu siihen, että harrastuksia on melko paljon ja monena iltana viikossa, mikä aiheuttaa tiettyä haastetta taas kohta alkavaan arkeen. Kaupassa ja lenkillä käydään yleensä silloin, kun lapset ovat treeneissä.

Ellen käy jumpassa kahdesti viikossa, ja nämä osuvat väkisinkin usein yksiin ainakin Idan, usein myös Emilin jumppatreenien kanssa. Emil telinejumppaa kahdesti viikossa ja pelaa jalkapalloa 2-3 kertaa viikossa. Syksyllä toiveissa olisi herralla itsellään partion aloittaminen. Ida treenaa telinevoimistelua 5 kertaa viikossa ja käy kerran viikossa partiossa. lisäksi neiti on innostunut jalkapallosta ja kävi treeneissä muutaman kerran keväällä. Sen rentous tuntuu olevan voimistelulle hyvää vastapainoa, samoin kuin partio. Ida haluaisi myös jatkaa kerran aloitettua pianonsoittoa, mutta se on toistaiseksi ollut jäissä. Mutta siis telinevoimistlu vie meidän lasten arjesta ison osan ja lisäksi futiskaudella hurrataan ja kannustetaan kentän reunalla.

Idan treenit ajoittuvat ainakin muutaman kerran viikossa tyttöjen lukkareista riippuen alkuiltapäivään, mikä on ihan joistava juttu. Jaksaminen ja mieliala ovat aivan eri luokkaa kuin kahdeksalta loppuvissa treeneissä. Samoin yhdet treenit ovat yleensä lauantaiaamupäivällä eli arki-illoista jää kyllä vapaata. Telinevoimistelu lajina - kuten muutkin taitolajit vaatii paljon harjoittelua, mutta 11h viikkotuntimäärä ekaluokkalaiselle tuntuu kyllä välillä hurjalta.


Idalta tietysti aina kysellään, onko jumppa kivaa ja miten jaksat. Neidin itsensä mukaan on kivaa mutta välillä raskasta tai tosi raskasta. Ja onhan se sivusta seurattunakin - vaikka pidän itseäni kohtuukuntoisena, en tiedä pysyisinkö tyttöjen kuntopiirissä mukana ja puhtaat linkkarit ja muutama muukin kehonhalintaa ja tiettyä lihasvoimaa vaativa liike jäisivät varmasti tekemättä. Valmentajat perustelevat suurta treenimäärää sillä, että liikkeet vain on opittava nuorena (ja kevyenä kun tyttöjä voi vielä kieputella valmentajien toimesta miten sattuu..) ja toisaalta liikkeitä ei pysty tekemään puhtaasti ja turvallisesti mikäli fyysiset edellytykset eivät ole kohdallaan. 


Harrastus sinänsä ei vaadi vanhemmilta kauheasti - toki sitoutumista kuskaamiseen ja maksamiseen :). Itse koen kuitenkin sen olevan melkoista henkistä tasapainoilua tukemisen ja tsemppaamisen välillä ja hereilläoloa lapsen henkiseen hyvinvointiin. Koska Idan kanssa ollaan puhuttu lajin rankkuudesta paljon hän tietää, että mikään pakko ei ole jatkaa. Nuoren neidin elämässä tulee kuitenkin hetkiä, jolloin treenien jälkeen itkettää ja kiukuttaa. Joskus se saattaa jatkua pidempäänkin ja silloin aina vanhempana koen niitä vaikeimpia hetkiä sen suhteen, missä kulkee tsemppaamisen raja ja milloin toisaalta pitää osata sanoa että nyt lepoa ja jotain ihan muuta. Pakottaa siis en halua, tsempata kylläkin. Ja kuten kaikessa muussakin elämässä, haluan opettaa sen että ihan ensimmäisestä tai toisestakaan vastoinkäymisesä ei pidä lyödä hanskoja tiskiin.

Kaverit ovat tietysti iso osa kivaa harrastamista ja parhaat kaverit löytyvät luonnollisesti siitä omasta treeniryhmästä. Ida ehtii mielestäni hyvin tavata myös esim. luokkakavereita, joten ei ole täysin outsider muissa porukoissa - niinkin voisin kuvitella että helposti käy ja se taas aiheuttaa ehkä ongelmia sosiaalisissa suhteissa, eikä niin pidä harrastuksen kustannuksella mielestäni tapahtua. Kaverit ovat toisaalta myös ne, jotka valmentajan lisäksi aiheuttavat draamaa harkoissa; tiedättehän kun kahdekanvuotiaan paras kaveri ei kehu ja iloitse riittävästi mukana toisen onnistumisista, miten se ottaa päähä ;). Niin paljon, että siitä saa murhetta ainakin pariksi päiväksi :). Mutta siis hyvillä kavereilla on luonnollisesti suuri merkitys motivaatioon ja mielialaan ja tämä pätee varmasti moneen lapseen ja lajiin. Ida on ryhmänsä nuorin ja sitä kautta vähiten treenannein. Välillä sekin tuntuu raskaalta, että neiti joutuu tsemppaamaan hurjasti koko ajan. Erot toki eivät ole ikävuosissa kuin vuoden tai kahden luokkaa ja taidollisestikin tasoittuvat koko ajan.


Meillä kaikki lapset ovat käsittämttömän erilaisia ja pohdin usein, mikä laji ja harrastus sopii kenellekin. Siis ihan huvikseni - lapset valitsevat ajautuvat harrastuksiinsa itse. Usein todella hämmästelen Idan treenimotivaatiota ja pitkäpinnaisuutta - onko tuo mun lapsi?!. Toisaalta olen ollut tyttäreni suhteen kovin väärässä useasti viimeisen vuoden aikana. Keskustelin opettajan kanssa ihan vakavasti siitä, että olen huolissani tytön sosiaalisista taidoista, onko hän luokassa se päällepäsmäri. Opettaja yritti huonoin tuloksin vakuutella minua, että kaikki vaikuttaisi olevan kunnossa. En uskonut ennenkuin Ida keväällä äänestettiin oppilaiden toimesta luokan reiluimmaksi kaveriksi. Olin myös sitä mieltä, ettei neiti osaa juosta. Tämänkin teorian hän ainakin osittain kumosi olemalla luokkansa nopein. En enää ota juurikaan kantaa hänen kykyihinsä ;). Mutta en siis osaa sanoa, vaativatko nämä taitolajit jotenkin erityistä persoonaa ja toisaalta jumpparyhmän sisälläkin on paljon eroja. Vahvuutensa ja heikkoutensa kaikilla.

Postauksen kuvat ovat kevään kisoista, joissa tytöt voittivat joukkueena kilpalinjan C-luokan kultaa ja ryhmän tytöistä kaksi oli lisäksi henkilökohtaisilla mitaleilla. Uskaltaisinkin väittää, että tytöt ovat ikäluokkansa parhaimmistoa Suomessa, vaikka yksi kova seura näistä kisoista puuttuikin. Treeni on siis vaikkakin kovaa myös määrätietoista ja tuloksellista ja sitä kautta palkitsevaa. Ja vaikka joistakin asioista joutuu luopumaan jos tosissaan jotain harrastaa, uskon että tällaisesta urheiluharjoitelusta on elämässä muutakin kuin fyysistä hyötyä. 



Siihen, mikä on sopiva harrastusmäärä lapselle viikossa en todella halua ottaa mitään kantaa - muuta kuin että siihen löytyy varmasti yhtä monta vastausta kuin on lastakin. Samoin mihinkään lajivalintoihin on mielestäni mahdotonta antaa mitään yleispäteviä ohjeita ja usein tuntuu, että lapset seuraavat vanhempiensa jalanjälkiä näissäkin asioissa. Itse arvostan myös niiden perheiden valintoja kovasti, joissa lapsille riittää 0-2 harrastuskertaa viikossa ja perheessä panostetaan muuhun yhdessäoloon.

Lasten liikkumisesta minulla sen sijaan on vakaa mielipide; liikkua pitää ja mahdollisuus monipuoliseen liikkumiseen pitää tarjota lapselle. Kilpaurheilu ei ole kaikkia varten, mutta kaikkien kroppa tarvitsee monipuolista liikuntaa ja uusia haasteita. Isokaan lapsi ei tarvitse ohjattua liikuntaharrastusta, mutta ihan pelkkään nenän ulospistämiseen en lasten liikunnan osalta tyytyisi, vaan kannustaisin lasta hyppimään, pomppimaan, juoksemaan, kiipeämään, pyöräilemään, uimaan, pelaamaan... Meillä tätä monipuolisusasiaa koitettaan hoitaa päivittäisellä ulkoilulla. Pääsen melko helpolla siitä, riittää kun laittaa lapset ovesta ulos, sen jälkeen ne liikkuvat. Lisäksi yritämme kesäisin pyöräillä ja uida porukalla ja talvisin pulkkailemme, luistelemme ja hiihdämme. Onnistuu melko hyvin :). Ja osaamme myös chillailla. Helposti ;).














25 kommenttia:

  1. Hyvin pohdittu ;) Tiedätkö mikä on kurjinta kuulla oppilaan suusta, kun harrastuksista puhutaan? Se että äitin ja isän mielestä en tarvitse harrastusta a ei ne ehdi kuskata :( Itse olen pohtinut noita määriä paljonkin kun oman lapsen myötä tulleet eteen. 5-vuotias treenaa kolmesti viikossa taitoluistelua, on ryhmän nuorin ja muut siirtyivät neljään kertaan, mutta neiti ei saanut vielä, iän vuoksi. Onneksi, koska minusta tuo kolme riittää nyt, siihen lisäksi ehtii hyvin leikkiä, ulkoilla ja käydä uimassa koko perheellä. Tuntuu hurjalta nykyisin nuo lasten harjoitusmäärät, kun vielä 10 vuotta sitten SM-tasolla monessa lajissa riitti 5krt ;) Valmentaja sanoi vanhempainillassa että toivoo että vanhemmat eivät jarruta lasten kehittymistä estämällä ryhmäsiirrot! Mutta mikä on liikaa liian varhain?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No tosiaan tuo kuulostaa kurjalta, että harrastusta ei tarvita (se on tietysti eri asia jos vaikka johonkin tiettyyn harrastukseen ei ole rahaa..) tai että äiti ja isi ei nyt ehdi.. :/.

      Lapsen huomioiminen yksilönä kertoo mielestäni hyvästä valmennuksesta. Viisivuotiaalle tosiaan riittää hyvin kolmesti viikossa - toivoisin myös, että noista valmennusmääristä voitaiin käydä valmentajien ja vanhempien kanssa keskustelua. Vanhemmat kuitenkin tuntevat (toivottavasti) lapsensa valmentajaa paremmin.

      Niin se on, ikuisuuskysymyksiä nuo paljonko on tarpeeksi, mutta toisaalta itse en pidä huonona vaihtoehtona kokeiluja ja sitten sitä, että yhdessä todetaan että nyt on hiukan liikaa ja otetaan vähän takapakkia harkkamäärässä.

      Noista ryhmäsiirroista tuli vielä mieleen, että valmentajien pitäisi mielestäni vielä enmmän yksilölajeisskin ottaa huomioon kavarisuhteet, meillä ainakin tuntuu että se kaverin tuki ja turva on ihan ensiarvoisen tärkeää.

      Poista
  2. Ihan loistava kirjoitus, kiitos Tanja! Ja hienoja kuvia taitavista tytöistä! Meillä harrastetaan myös paljon ja paljon ollaan samoja asioita mietitty ja usein kahvipöytäkeskusteluissa vetää hiljaiseksi. Minusta jokainen perhe tietää itse oman tilanteensa parhaiten, samoin tuntee omat lapsensa parhaiten. Mikä sopii toiselle ei todellakaan välttämättä sovi sille toiselle.
    Se, mihin olen lasten harrastusvuosien aikana herännyt, on vanhempien rooli lapsen harrastamisessa - ja tietysti koko kasvattamisessa. Monesti sanotaan ,että lasten harrastuksissa vanhempien rooli on kolme koota eli kannustaa, kuskata ja kustantaa. Kuskaaminen ja kustantaminen ovat varmasti niitä asioita, joita vanhemmat miettivät harrastusta aloitettaessa ja valitsevat sen omalle perheelle sopivan. Mutta se kannustaminen -ja juurikin tuo sinun mainitsemasi lapsen henkisestä hyvinvoinnista huolehtiminen jää vähän liian vähälle huomiolle. Monesti olen huomannut, että lapsi kyllä tuodaan harrastuspaikalle ja viedään kotiin ja maksetaan kaikki kustannukset kiltisti, mutta koskaan vanhemmat eivät jää katsomaan treenejä (tiedän, että kaikissa lajeissa tämä ei varmaan edes ole luvallista) tai edes vaivauduta niitä kisoja tai matseja tulla katsomaan saatika muuten olla kiinnostuneita oikeasti kuinka se lapsi siellä harjoituksissa viihtyy. Itsekin useimmiten hoidan lenkkeilyn ja kauppa-asiat lasten harrastusten aikana, mutta silti usein koitan mennä katsomaan harkkoja, jotta saan käsityksen, kuinka siellä edetään taidollisesti ja toisaalta kuinka siellä ihan oikeasti sujuu, valmentajien ja kavereidenkin kanssa (ne kun todellakin ovat tärkeitä!). Minusta se välittää lapselle myös sitä viestiä, että olen oikeasti kiinnostunut hänestä ja kannustan jatkamaan harrastusta. Meillä ainakin on lasten mielestä hienoa saada näyttää välillä vanhemmille joku uusi opittu juttu ihan siellä jäähallissa.
    Mukavaa mökkeilyä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ♥.

      Totta tuo kiinnostuksen osoittaminen lapsen harrastuksiin. Itse en sitä jotenkin ajattele muuta kuin siltä kannalta, että olen aina uteliaana tunkemassa nenääni ovenraosta ja kentän laidalla mies joutuu välillä muistuttamaan että voitko olla hiljaa. Olen siis ihan aidosti kiinnostunut siitä, miten lapseni kehittyvät ja myös mitä harkoissa tehdään. Mulla on sellainen olo että olen liiankin utelias - mutta toisaalta nyt taas muistan, että Ida usein toivoo mua hakemaan kun olemme sopineet kimppakyydeitsä ja taitaa siis olla ilmeisen tyytyväinen kun äiti notkuu salin ovella..:). Pitääkin ottaa asia puheeksi neidin kanssa, mite hän sen kokee - olenko tarpeeksi kiinnostunut :).

      Poista
  3. Hyvää pohdintaa ja eri puolien mietiskelyä. :)

    Meillä otettiin nyt tälle keväälle tytön ollessa 6v toinen harrastuspäivä ja senkin ottamista mietin kauan. Myönnän, että meidän perheessä arvotetaan korkealle myös leppoisaa oleskelua ja perheen yhteistä puuhaa. Koko perhe rakastaa mennä fiiliksen mukaan, mutta nähtyäni tytön mielettömän odotuksen ja innon uuden harrastuksen alkamisesta, alan uskoa halun harrastaa olevan ihan aitoa. Onneksi oma matkatyökin vaihtui siihen, että pääsääntöisesti pääsen arki-illoiksi kotiin, joten kuskaamisasiatkin ovat nyt helpompia. Ja onhan toki yhden lapsen kuskaaminen muutenkin helpompaa, nostan hattua teidän kuvion pyörittämisestä!

    Näinhän se tosiaan on, että jokainen perhe tietää heille parhaiten sopivan tavan harrastaa. Tärkeintä on, että lapsi oppii liikkumaan säännöllisesti tavalla tai toisella. Ehkä se liikkuminen olisi sitten aikuisena helpompaa ja mieluisampaa kuin mitä se itselleni on. :)



    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nelli tuntuu kyllä olevan baletista ainakin tosi innoissaan :).
      Kuten sanotu, meillä menee monesti kolme kärpästä yhdellä iskulla ja matka on lyhyt :).
      Sä olet kyllä tsempannut oman liikkumisen osalta ihan hurjasti - suuri hatunnosto. Mutta niin mäkin ajattelen että lapsena opittu liikunnallinen elämäntapa ehkä kantaa hedelmää sitten aikuisena.

      Poista
  4. Kiva lukea juttua telinevoimistelusta, ja lasten harrastuksista ylipäätään. Meilläkin niitä paljon mietitään. Meidän pikkuneiti on vielä alkutekijöissään voimistelijan urallaan, ja kaikki voimistelusalilla on kivaa ja hauskaa(paitsi välillä ottaa vähän päähän, kun pitää tehdä mitä käsketään, eikä vain omia temppuja...), mutta kiva lukea, mitä kysymyksiä täälläkin mahdollisesti joudutaan vielä miettimään. Harva vanhempi ehkä arvaakaan, kuinka toisaalta armoton laji tämä on, kun pikkuvoimistelijoita alkaa salille kuskaamaan. Vaikka eihän toki kaikista tarvitse kilpavoimistelijoita tulla.

    Teillä on kyllä taitava ja reipas tyttö, varmasti olet hänestä tosi ylpeä! Mites Emilin ja Ellenin voimistelu sujuu? Monesti kai ne pikkusisarukset ovat niitä superinnokkaita tyyppejä. Teillä on kyllä kiva liikunnallinen perhe!

    Reea

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aiempi kommentti onkin näköjään kadonnut johonkin bittiavaruuteen. Kiitos kivoista sanoistasi! Totta, kaikken ei todellakaan tarvitse kilpailla tai treenata kymmnetä tuntia viikossa, sitä olen koittanut omillenikin sanoa. Pääsääntöisesti pitää olla kivaa!

      Emil tykkää lähinnä pomppia trampalla, mutta tekee kyllä voima- ja liikkuvuusharjoitukjsiakin ihan miellään. Ja Ellen.. kaikki käy mitä isommatkin tekevät ;).

      Poista
  5. Tuo katsomaan jääminen on kyllä tärkeää lapsellekin! Lapsi voi ylpeänä tehdä asioita, kun tietää aikuisen olevan paikalla. MInusta se on kivaa istua katsomossa ja nautiskella pienten taidokkaista harjoituksista. Onneksi esimerkiksi tanssikouluilla tms. missä ei voi katsomossa istua, on vanhempainvartteja, jonne pääsee katsomaan. On kuitenkin tärkeää, että vanhempikin ymmärtäisi edes vähän lapsensa harrastusta.

    Mukavaa mökkireissua pikkuisten kanssa ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuten totesin, mäkin tykkään katsella treenejä - eli notkua ovenraossa. Meillä saa treeneihin mennä ihan oikeastikin katsomaan, mutta sitä pitää yleensä sopia erikseen valmentajan kanssa. Ja sitten tuolla järjestetään sellaisia avoimia treenejä, joihin vanhemmat ovat tervetulleita, kiva sekin :)!

      Kiitos :)!

      Poista
  6. Tosi mielenkiintoinen postaus! Olen itse harrastanut lapsena monia eri urheilulajeja ja siihen päälle vielä viulun soittoa, eli lähes kaikki illat olivat (omasta tahdosta) täynnä harrastuksia. Opin harrastuksista paljon hyödyllisiä taitoja, sain sieltä parhaat ystävät ja liikunnallinen elämäntapa on säilynyt koko elämäni ajan. Nykyään opiskelen liikunta-alalla, eikä alalle pääseminen olisi ollut mahdollista ilman lapsuuden monipuolista liikkumista. Ja juuri telinevoimistelu on mielestäni todella monipuolisesti kehonhallintaa kehittävä laji. Jos joskus saan omia lapsia, haluaisin kannustaa heitä harrastamaan ainakin telinejumppaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin se monella menee, että monella aktiiviharrastajalla aktiivinen elämä jatkuu aikuisena. Mutta kuten sanottu, me kaikki olemme erilaisia ja suuna päänä meneminen ja oleminen ei ole kaikkien juttu - he lienevät niitä fiksuja harkitsiojoita ja huolellisesti tekijöitä ;).

      Poista
  7. Kiitos mielenkiintoisesta ja informatiivisesta postauksesta. Mullehan tämä on ikuisuusongelma, koska meillä on lapsi joka olisi lahjakas (muidenkin kuin minun ja suvun mielestä ;), mutta joka ei halua harrastaa mitään. Hän mm. voitti vuosi, pari sitten (ainakin silloin vielä) juoksukilpailun, jossa oli n. 30 osanottajaa ja myös pituushypyssä on pärjännyt aina. Askel on keveä ja joustava ja tavallaan "treenaa" koko ajan kun ulkona juoksee ja hyppii lähes non-stop. Mietin missä menee pakottamisen raja? Viety on monenlaisiin harrastuksiin, mutta kun itkun kanssa käydään se kaksi kertaa tutustumassa, joskus enemmänkin, niin ei oikein viitsisi pakottaakaan. Kuitenkin mietin että luovutammeko liian helposti? Ujous ja herkkyys on siis syynä siihen miksei ei halua käydä missään. Kavereistakaan ei tässä kohtaa ole apua, koska vaikka ihania kavereita hänellä muutamia onkin, niin he eivät ole liikunnallisesti orientoituneita. Kun taas meidän lapsemme selvästi olisi :-/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva jos tämä oli jotenkin hyödyksi :).

      Totta, on varmasti paljon lahjakkaita lapsia urheiluseurojen ulkopuolella, jotka syystä tai toisesta eivät halua harrastaa. Toisaalta tuo teidän ulkoilu kuulostaa siltä, että se varmasti täyttää tuon liikuntapiirakan palasen - ilman ohjattua harjoitteluakin. Pakottaminen valmennukseen tuskin onnistuu tai ainakaan kantaa hedelmää kovin pitkälle, mutta toisaalta kuten todettua, pakottaminen ja kannustamisen raja on toisinaan tosi häilyvä. Oletteko kokeilleet jotain reippaupalkintoja? Sopisitte esim. kuukuden tai kahden "koeajasta" jonka jälkeen lapsi saa jonkun pienen palkinnon ja sitten itse valita jatkaako vai ei? Tässä ajassa usein jo löytyy kavereita ja alkujännitys katoaa.

      Noissa taitolajeissa aloittaminen pitää tehdä ikävä kyllä tosi (liian??) nuorena, mutta esim. yleisurheiluhan on sellainen laji, jonka voi hyvin aloittaa myöhemminkin. Paras lapsuuden kaverini aloitti juoksijanuransa menestyksekkäästi vasta melkein aikuisiällä - toki oli juossut aina mutta ei koskaan aikaisemmin seurassa.

      Poista
    2. Et kerro minkä ikäinen lapsesi on, mutta jos hän on kovin nuori (alle kouluikäinen) uskoisin, että asia voi muuttua ajan myötä. Meidän poika on 4-vuotiaasta kulkenut futiksessa. Aluksi oli innokas. Sitten sai lähes korvista raahata ja hävetti sen rötväily kentällä, mutta nyt 6-vuotiaana on tosi innokas ja parhaimpia pelaajia joukkueessaan ja halus aloittaa jääkiekonkin. Myös uintia ja painia harrastaa.

      Poista
    3. Juuri näin se menee, meillä ainakin erilaiset kaudet ja fiilikset seuraavat toisiaan.

      Poista
  8. Saman suuntaisia ajatuksia myös täällä! Kannustan lapsia aloittamaan uusia harrastuksia ja seuraan harrastuksissa etenemistä muutenkin kuin kuskaamalla ovelta ovelle. Ainoa asia joka huolestuttaa nyky harrastamisissa on nimenomaan liian aikaisin liian vakavaksi menevä harjoittelu. Omassa lapsuudessani suositeltiin mahdollisimman monipuolista harjoittelua ja lajikokeiluja, mutta mietin onko tänä päivänä enää mahdollista aloittaa uutta harrastusta myöhemmällä iällä, kun harjoittelussa ollaan jo niin syvällä/pitkällä. Kynnys mennä mukaan monta vuotta harrastaneiden joukkoon on suuri. Tuttavilta olen kuullut, että nykyään esim. jalkapalloa ja jääkiekkoa harrastavan pojan on tehtävä lajivalinta jomman kumman välillä jo todella aikaisin. On sanottu, että muuten et voi olla ykkösjoukkueessa kummassakaan. Tuntuu aika isolta vastuulta valita/ohjata lapsi oikean harrastuksen pariin, jos siitä ei tulekaan pitkä ikäistä harrastusta ja sen jälkeen on "myöhäistä" vaihtaa lajia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuota sairaan aikaista aloitusikää täälläkin taivastellaan. Se on kyllä tosi lajisidonnainen mutta näissä taitolajeissa pitää valitettavasti paikkansa. En kyllä ymmärrä tuota jääkiekon ja jalkapallon välistä lajivalintajuttua, käsittääkseni molemmissa on kuitenkin paljon sellaisia ei lajisidonnaisia perustaitoja, joita voisi alle kymppivuotiaana hyvin treenata. Ja tosiaan, olisi kiva jos useammissa lajeissa olisi "vain" mahdollisuus harrastaa ja kasvaa siihen liikunnalliseen elämäntapaan.

      Poista
  9. Todella hyvä postaus! Samansuuntaisia ajatuksia meilläkin. Meillä on 3 lasta, tytöt 13v, 7v ja 5v sekä poika 7v. Meillä ykköslajina pesäpallo, esikoinen D-tytöissä, kolme nuorempaa G-junnuissa. Minä tykkään lajista siinä mielessä, että harjoittelumäärä erittäin kohtuullinen. Esikoisella 6-7,5 tuntia viikossa harkkoja, kolmella nuoremmalla 1,5-3 tuntia. Itsenäinen harjoittelu on kuitenkin kunniassaan, ja myös peliä, leiriä ja turnausta tiuhaan tahtiin. Kaksosille heittäisin tulevan viikossa pesistä viikossa keskimäärin 12 tuntia. Se on paljon ekaluokalle meneville lapsille.
    Välillä harkkojen tai pelien jälkeen itkettää. Minä en enää ikinä, kuuluu usein kyyneleten siivittämänä. Aina olen sanonut, että ei tarvitse, ei hätää. Silti seuraavana harkkapäivänä, kun kysyn, että menetkö? Vastaus lähes aina on että tietenkin, mitä sinä oikeen aattelet? :D
    Kesäkausi on siis täynnä pesistä. Ja yleisurheilua. Yleisurheilu on meillä ns. höntsälaji, joka kesä käyvät yu-koulut, käyvät seuran mestaruudet, sanomalehden kisat, Hippokisat ja se on siinä. Etenkin tuo 7v tyttö olisi lahjakas yleisurheilun saralla (viime viikolla paikallisen lehden kisoissa hyppäsi pituutta 290cm ja juoksi 60m 9,5s) mutta innostusta ei ole tuon enempää mitä tuohon kouluun tarvitaan. Yrittivät houkutella pm-kisoihin ja seuraan mutta ei huolinut mennä... Talvella ja keväällä kun pesisharkkoja on vähemmän käyvät hiihtokoulut, muutamat kisat ja keväällä suunnistuskoulun ja parit kisat sekä maastojuoksucupit. Hyvällä menestyksellä, mutta kovin innokkaiksi lajin ympärivuotisiksi harrastajiksi eivät ole ruvenneet.
    Meillä harrastetaan liikuntaa siis aika paljon. Välillä mietin, onko sitä liikaa. Lapset ovat kuitenkin pirteitä, reippaita ja innokkaita. Koen, että jokainen heistä on saanut kilpaurheilulta paljon. Tosin nuoremman kilpaurheilu ei ole välttämättä kilpaurheiluksi kutsuttavaa :D Kaikille ei tosiaan kilpaurheilu sovi, mutta meillä lapsille passaa hyvin. Minä seison nuorempien pesisharkoissa aina kentän laidalla - esikoisenkin harkoissa olisin mielelläni, mutten kuulemma saa :D Olen tosi kiinnostunut lasten harrastuksista (johtunee osittain siitä, että olen itse F-tyttöjen valmentaja ;)) ja lapsetkin tykkää että äiti on mukana peleissä, leireillä ja harkoissa. Toinen voi olla muutaman vuoden päästä...

    VastaaPoista
  10. Suvi kirjoitti: "Tiedätkö mikä on kurjinta kuulla oppilaan suusta, kun harrastuksista puhutaan? Se että äitin ja isän mielestä en tarvitse harrastusta a ei ne ehdi kuskata :("

    Olen yh ja autoton. Teen täyttä työviikkoa ja kyllä arvostan sitä, että harrastus on lähellä ja voin viedä eskarin sinne kävellen ja hoitaa sillä välin vaikka kauppa-asioita. Jos arki-illat kuluisivat harrastuksissa julkisissa edestakaisin (uimakoulussa tämä koettiin kerran viikossa), ei iltaisin jäisi mitään aikaa ja vapaat viikonloput menisivät arkiaskareissa.

    Harrastaa siis saa, mutta kuljetuskin (Äidin aikakin) on resurssi, joka on huomioitava harrastuspaikkaa ja harrastusmääriä valittaessa. Jottei kokonaisuudessaan arki ja perhe-elämä kärsi. Onneksi pääkaupunkiseudulla läheltä kotiakin löytyy aina joitain harrastuksia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei!

      Ymmärrän hyvin, että monille kuskaaminen on vaikeaa tai mahdotonta. Meilläkin on nyt onni asua lähellä harkkapaikkoja. totuus vain on - että kaikkea ei ehdi, vaikka kuinka haluaisi. Eikä tietenkään ole oikein, että joku harrastaa perhe-elämän kustannuksella - se ei varmasti ole kenellekään hyväksi. Liikuntaa pystyy sitäpaitsi harrastamaan perheenkeskenkin mainiosti :).

      Pääkaupunkiseudulla toisaan valikoimaa käsittääkseni riittää - ihan ympäri kaupunkia!

      Poista
  11. Telinevoimistelun voi aloittaa missä iässä tahansa! Ja pitkällekin voi päästä, niin halutessaan! Lajia voi myös harrastaa monella tapaa - harrasteryhmässä, harrastekilparyhmässä, pienten esikilparyhmässä tai kilparyhmässä. Monesta seurasta löytyy nykyään aloittavien ryhmä myös esimerkiksi yli 12-vuotiaille ja lisäksi kilpailuissa on nuorempien ja vanhempien ikäsarjat. Suosittelen lajia myös aikuisille! Pk-seudulta löytyy monia seuroja, mutta paras on Alppilan Salamat :)

    VastaaPoista
  12. Täällä myös yksi entinen voimistelija. Itse harrastin myös Turun Urheiluliitossa. Kiva nähdä kuvia tutusta hallista ja tyttösi valmentaja onkin aikoinaan jumpannut kanssani samassa ryhmässä :)
    Oma tyttöni aloitti vuosi sitten ja onkin ollut jännä vertailla maa- ja aikakohtaisia eroja. Tuntuu, että yhä nuoremmat opettelevat yhä vaikeampia liikkeitä. Ehkä se on vain omaa mummoutumistani :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hauska sattuma että olette jumpanneet M:n kanssa yhdessä :). Sun täytyy olla nuori, jos olet Alfassa treenannut, eikös urkkaliitto ollut pitkään Lintulassa?

      Olisikin kiva kuulla, miten Ruotsissa (?) treenataan! Eikä se ole mummoutumista, kyllä voimistelu on ottanut isoja askeleita eteenpäin ja liikkeet vaikeutuneet kaikilla tasoilla.

      Poista

Olen iloinen kun kävit ja luen mielelläni kommenttisi. Kiitos:)